Olimme
äidin kanssa Koskenkorvan sivukirjastossa. Se sijaitsi kansakoulun pihassa
olevassa ”punaasessa koulussa”, jossa taisi olla poikien puutyöluokka.
Kirjastoa piti avoinna tiistai-iltaisin kaksi tuntia neiti Selma Mettalo.
Opittuani
ensimmäisellä luokalla lukemaan kasvoin innokkaaksi lukijaksi. Enhän juuri
muuta osaakaan tehdä. Etsimme äidin kanssa lukemista. Pysähdyin de la Rochen
Jalna-sarjan eteen. Miten kiinnostavaa! Tämän lainaan. Tulimme lainaustiskille.
Selma Mettalo pyöritti päätään ojentaessani kaksi ensimmäistä Jalnaa hänelle.
-
Ei
tämä sovi noin nuorelle luettavaksi. Tämä on aikuisten kirjallisuutta.
Selma-neiti
kurtisti otsaansa. – Odotas, niin haen sinulle sopivan kirjan
Hän
meni melko tyhjän hyllyn ääreen, nappasi sieltä kirjan ja palasi tiskille. –
Kas, tässä on sinulle soveliasta luettavaa, hän ojensi minulle Yrjö Kokon
Pessin ja Illusian, jossa oli ruskeanharmaita valokuviakin.
Äiti
lainasi kirjan omiensa mukana. Lähdimme pois. Olin pettynyt.
Kotona
selasin Pessiä ja Illusiaa. – En minä tätä lue, en ikipäivänä, vannoin äidille.
Seuraavana tiistaina en lähtenyt äidin kanssa kirjastoon. Enkä mennyt
kertaakaan neiti Mettalon kirjastonhoitajuusaikana.
Kun
äiti tuli kotiin, hänellä oli mukanaan kaksi ensimmäistä Jalna-kirjaa, jotka
hän ojensi minulle. Äiti luotti minuun ja lukukypsyyteeni. Hän oli viisas
nainen. Äiti lainasi ja kantoi minulle luettavaksi koko sarjan. Jalnojen
jälkeen siirryin Anni Polvan Tiina-kirjoihin ja Enid Blytonin
Seikkailu-sarjaan. Salaisuudet ja Viisikot olivat liian lellistä kamaa.
Myöhemmin
äidistä tuli Selma Mettalon työn jatkaja vuosikymmeniksi, ja hän sai paljon
kiitosta työstään sivukirjastonhoitajana. Jaska Filppulakin kiittää kirjaston
Sirkkaa kirjassaan Me ei oltu valtaosaa.
Koskenkorvan
sivukirjaston aukioloaikoja lisättiin sitä mukaa kuin sen käyttö kasvoi. Autoin
usein äitiä kuljettamalla Ilmajoen pääkirjastosta uusia kirjoja Korvalle,
muovittamalla kirjoja, ja silloin tällöin sain ihan oikeasti olla
kirjastontätinä.
Kasvoin
vähitellen kirjastonhoitajaksi, enkä lukion viimeiselle voinut kuvitellakaan
muuta ammattia kuin kirjastonhoitajan. Isä ja setä, jotka takasivat lainani,
olivat sitä mieltä, että ainoa oikea ammatti on opettajan työ. Mutta onneksi
äiti piti puoliani sedän vaimon kanssa.
Kirjaston
täti minustakin sitten tuli. En juuri muuta ole osannutkaan tehdä.
Ilmajoen
jälkeen harjoittelu ja puolen vuoden sijaisuus Vaasassa, kahdeksan vuoden
työrupeama Ilmajoella ja lopuksi lastenkirjastonhoitaja Seinäjoella.
21
kirjastovuoden jälkeen työ alkoi tuntua tutulta ja turhan helpolta. Halusin
vaaroja ja jännitystä. Keksin kirjavinkkauksen oheis- ja lisätyöksi. Siitä on
koitunut paljon iloa.
Väitän
olevani Suomen rikkain kirjastonhoitaja: olen vieraillut yli 220 paikkakunnalla
tekemässä kirjavinkkausta. Olen taatusti nähnyt enemmän kirjastoja ja kouluja
kuin kukaan muu. Harmittaa etten ryhtynyt heti listaamaan kouluvierailukohteita.
Niitä olisi satoja, ellei toistakolmattatuhatta.
Kun
minulta nykyisin kysytään ammattia, vastaan ylpeänä ”Suomalaisen
kirjavinkkauksen kantaäitee”. Tämän mahtavan tittelin on minulle antanut
äidinkielenopettaja Tuula Ketola toimiessaan Seinäjoen Kalevalaisten Naisten
puheenjohtajana.
Marja-Leena Mäkelä
Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.