Elias
Koskimies: Ihmepoika
Gummerus 2014
"Mää en
kestä, tästä tullee ihana kesä mää tiejän sen jo nyt ja musta on greisii ett me
voidaan viettää se yhdessä!!! Mun aivo sulaa!!! I love you!!! Jet'amee!!!"
Pieni kylä
1980-luvun lopun Pohjois-Pohjanmaalla. Yläasteen invavessassa pahat pojat ja
tylyt tytöt kokoontuvat. Pysähtyneessä kylässä nuorten suurin unelma on
paikalliseen ravintolaan pääsy, kunhan 18 vuotta tulee täyteen.
14-vuotias
isopäinen Ihmepoika unelmoi sirkuksesta, antaa ajatuksissaan kansainvälisiä
haastatteluja englanniksi ja haluaa olla Dallasin Sue Ellen. Kun äkillisesti
sairastunut isä viedään ambulanssilla kotipihasta naapuruston mataharien
tirkistellessä verhojen takaa, päättää Ihmepoika karata New Yorkiin, jossa hän
lakkaisi vihdoin olemasta se outo ja eriskummallinen, eikä isoveljienkään tarvitsisi
sietää "tunteellisuuspaskaa".
Kuka minä
olen? Saanko olla se kuka olen? Tätä kysyy nimettömäksi jäävä Ihmepoika Elias
Koskimiehen ensimmäisessä romaanissa. Koskimies on aikaisemmin kirjoittanut
päiväkirjamuotoisen satiirisen lyhytproosateoksen Korusähkeitä (Gummerus 2010),
mutta tehnyt varsinaisen uransa ohjaajana ja käsikirjoittajana (mm. Kaappari,
Likainen pommi, Presidentin kanslia ja Uutisvuoto). Koskimiehen musiikkilyhytelokuva
I've Only Just Begun (2012) on voittanut kansainvälisiä ja kotimaisia
palkintoja.
Koskimiehen
esikoisromaani koskettaa kaikkia, jotka ovat joskus - nuorena tai aikuisena - pohtineet
identiteettiään ja toivoneet kelpaavansa sellaisena kuin ovat. Olen syntynyt
samana vuonna kuin Koskimies, ja kirja tarjoaakin paljon muistoja nuoruudesta:
elämä pienellä kylällä, haaveet jostakin suuremmasta, toinen toistaan
järisyttävämmät rakastumiset (mukaan lukien Tom Cruise ja Glenn Medeiros,
iik!), ystävyys, hyväksytyksi tulemisen tarve. Pienen yhteisön paineessa ei
halunnut olla samanlainen kuin muut; erilainen taas ei saanut olla.
Ihmepojan
tunnelma on välillä haikea ja surullinen tragedian edessä, välillä hauska ja
yltiöpäinen nuoruuden palossa. Koskimiehen repliikit ovat eläviä - ihmiset
puhuvat ja kirjoittavat omalla äänellään ilman paperin makua. Luontevasta
kielestä tulee mieleen Anna-Leena Härkösen Häräntappoase, jossa myös eletään
syrjässä, ollaan samanaikaisesti kovia ja herkkiä ja tehdään suuria
tulevaisuudensuunnitelmia.
Suosittelen
Ihmepoikaa kaikille 80-luvulla nuoruutensa eläneille, itseään etsineille tai
ehkä vieläkin etsiville ja kaikille, jotka joko tuntevat olevansa erilaisia
kuin läheisensä tai joilla on itsellään läheisenä joku, jota pitää
"eriskummallisena". Katsokaa tarkasti, elääkö sisällänne tai
lähellänne Ihmepoika. Jos elää, rakastakaa häntä sellaisena kuin hän on.
"Kun
tunti päättyy, minä kävelen ulos ja hyppään pyöräni selkään. Tartun
kippurasarviin ja poljen vimmatusti kuin olisin tulivaunuissa matkalla kohti
taivasta. Minulla on jo kiire! Keltainen tukkani hulmuaa, repalevaatteet ylläni
liehuvat. Tolppakorkoni eivät aina osu polkimiin, mutta yritys on kova ja
vauhti hirmuinen. Ympärilläni on massiivinen maailmankaikkeuden jylinä, joka
muovaa vuoria ja suistaa planeettoja raiteiltaan."
Lennä,
Ihmepoika, lennä!
Johanna
Pitkäranta