Joulukuun kirjavinkki

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus 2014

"Mää en kestä, tästä tullee ihana kesä mää tiejän sen jo nyt ja musta on greisii ett me voidaan viettää se yhdessä!!! Mun aivo sulaa!!! I love you!!! Jet'amee!!!"

Pieni kylä 1980-luvun lopun Pohjois-Pohjanmaalla. Yläasteen invavessassa pahat pojat ja tylyt tytöt kokoontuvat. Pysähtyneessä kylässä nuorten suurin unelma on paikalliseen ravintolaan pääsy, kunhan 18 vuotta tulee täyteen.

14-vuotias isopäinen Ihmepoika unelmoi sirkuksesta, antaa ajatuksissaan kansainvälisiä haastatteluja englanniksi ja haluaa olla Dallasin Sue Ellen. Kun äkillisesti sairastunut isä viedään ambulanssilla kotipihasta naapuruston mataharien tirkistellessä verhojen takaa, päättää Ihmepoika karata New Yorkiin, jossa hän lakkaisi vihdoin olemasta se outo ja eriskummallinen, eikä isoveljienkään tarvitsisi sietää "tunteellisuuspaskaa".

Kuka minä olen? Saanko olla se kuka olen? Tätä kysyy nimettömäksi jäävä Ihmepoika Elias Koskimiehen ensimmäisessä romaanissa. Koskimies on aikaisemmin kirjoittanut päiväkirjamuotoisen satiirisen lyhytproosateoksen Korusähkeitä (Gummerus 2010), mutta tehnyt varsinaisen uransa ohjaajana ja käsikirjoittajana (mm. Kaappari, Likainen pommi, Presidentin kanslia ja Uutisvuoto). Koskimiehen musiikkilyhytelokuva I've Only Just Begun (2012) on voittanut kansainvälisiä ja kotimaisia palkintoja.

Koskimiehen esikoisromaani koskettaa kaikkia, jotka ovat joskus  - nuorena tai aikuisena - pohtineet identiteettiään ja toivoneet kelpaavansa sellaisena kuin ovat. Olen syntynyt samana vuonna kuin Koskimies, ja kirja tarjoaakin paljon muistoja nuoruudesta: elämä pienellä kylällä, haaveet jostakin suuremmasta, toinen toistaan järisyttävämmät rakastumiset (mukaan lukien Tom Cruise ja Glenn Medeiros, iik!), ystävyys, hyväksytyksi tulemisen tarve. Pienen yhteisön paineessa ei halunnut olla samanlainen kuin muut; erilainen taas ei saanut olla. 

Ihmepojan tunnelma on välillä haikea ja surullinen tragedian edessä, välillä hauska ja yltiöpäinen nuoruuden palossa. Koskimiehen repliikit ovat eläviä - ihmiset puhuvat ja kirjoittavat omalla äänellään ilman paperin makua. Luontevasta kielestä tulee mieleen Anna-Leena Härkösen Häräntappoase, jossa myös eletään syrjässä, ollaan samanaikaisesti kovia ja herkkiä ja tehdään suuria tulevaisuudensuunnitelmia. 

Suosittelen Ihmepoikaa kaikille 80-luvulla nuoruutensa eläneille, itseään etsineille tai ehkä vieläkin etsiville ja kaikille, jotka joko tuntevat olevansa erilaisia kuin läheisensä tai joilla on itsellään läheisenä joku, jota pitää "eriskummallisena". Katsokaa tarkasti, elääkö sisällänne tai lähellänne Ihmepoika. Jos elää, rakastakaa häntä sellaisena kuin hän on.

"Kun tunti päättyy, minä kävelen ulos ja hyppään pyöräni selkään. Tartun kippurasarviin ja poljen vimmatusti kuin olisin tulivaunuissa matkalla kohti taivasta. Minulla on jo kiire! Keltainen tukkani hulmuaa, repalevaatteet ylläni liehuvat. Tolppakorkoni eivät aina osu polkimiin, mutta yritys on kova ja vauhti hirmuinen. Ympärilläni on massiivinen maailmankaikkeuden jylinä, joka muovaa vuoria ja suistaa planeettoja raiteiltaan."

Lennä, Ihmepoika, lennä!

Johanna Pitkäranta