Sunnuntaivieraana sinä!

Sunnuntaina 13.4. oli kuulijoiden ja kirjastossa kävijöiden vuoro astua lavalle. Heiltä saatiin seuraavia vinkkejä:

1) Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja rataskaivonkadun kummitus
2) Wilhelm Moberg: Maastamuuttajat
3) J.M.Coetzee: Jeesuksen lapsuus
4) Khaled Husseini: Ja vuoret kaikuivat
5) Reijo Norio: Matteus-passion mestarin jäljillä
6) Philip Teir: Vinterkriget

Kallis kirjasto

Minusta tuli kirjaston käyttäjä alle 1-vuotiaana, kun sain ensimmäisen kirjastokorttini. Äiti oli saanut lukemisen lahjan, hän nautti erilaisiin maailmoihin sukeltamista, ja samalle polulle hän toivoi minut johdattavansa heti pienestä pitäen. Isä luki vähemmän fiktiota, mutta tieto- ja ruokakirjallisuutta hän ahmi. Leikki-ikäisenä vietin perjantai-illat isän kanssa Pasilan pääkirjastossa, isä vaelteli pitkillä aikuisten käytävillä ja minä osasin ulkoa lasten osaston. Muistan vieläkin tismalleen, miltä suosikkikirjani Peppi Pitkätossu – se vanha, keltakantinen – näyttää esille asetettuna. Lainasin sen aina kun se oli saatavilla. Välillä luin Pippi Långstrumpia ruotsiksi, kun suomenkielinen oli lainassa.

Seurustelu kirjaston kanssa jatkui koko kouluiän. Ala-asteella poikkesin usein kotimatkalla pienessä paikalliskirjastossa, ihan vaan tavan vuoksi, vaikkei sieltä juuri koskaan löytynyt mitään luettavaa. Nuortenkirjahylly oli pieni. Lainailin koirakirjoja ja etsin niistä kuvia suosikkirodustani papillonista. Nykyisin sitä paikalliskirjastoa ei enää ole, tilalla on huoneistonvälitysfirman oranssit valokyltit.

Yläkoululaisena siirryin historialta tuoksahtavaan Kallion kirjastoon, jossa oli hyvännäköinen siviilipalvelusmies tiskin takana. Pinnalla, tai sen alla, olleen Rosa Liksomin teosten lisäksi lainasin eräänä kesänä koko lukion matematiikan kirjasarjan. Opettelin toisen asteen funktiot jo etukäteen, kun ei parempaakaan tekemistä ollut.

Kirjasto oli paitsi kirjasto, myös tietovarasto ja kakkoskoulu. Kun Gilbert Grape -elokuvan romaaniversiossa oli pitkä jono, lainasin senkin ruotsiksi. Kirjasto oli vielä 1990-luvulla yhtä kuin nykypäivän internet, jossa tosin ei chattailtu kenenkään kanssa vaan kuiskattiin suuren sivistyksen edessä. Vain tiskillä porisivat äänenpainot ja minäkin uskalsin vaihtaa muutaman sanan kirjastonhoitajan kanssa (silloin heitä vielä sai kutsua kirjaston tädeiksi). Hyvännäköiselle siviilipalvelusmiehelle en uskaltanut hiiskahtaa.

Sitten tuli internet. Samanaikaisesti minulle tuli aikuisikä ja tulivat kirjaston karhukirjeet. ”Sinulla on palauttamattomia kirjalainoja”, kirjeet kertoivat vähän liian usein. Palautin ja maksoin, lainasin taas ja palautin myöhemmin. Lopulta, tuhluriprinsessan kannalta vähän huonona kuukautena, tulla tupsahti postiluukusta ties kuinka mones karhukirje, sen mukana sadan markan lasku. Se koski Eeva Kilven ”Tamaraa”, joka näytti paljon paremmalta minun kirjahyllyssäni kuin kirjastossa.

 ”Tamara” mukanani muutin Englantiin, jossa kirjastojärjestelmää ei ollut. Turhaan etsin yliopiston tietokoneilta minkäänlaisia romaaneja. Siellä kirjat ostettiin kirjakaupasta, paperbackina, ja totuin minäkin ostamaan. Viimeistään silloin vieraannuin kirjastosta. Löysin kirjakauppojen alehyllyt, joihin rakastuin samalla tavalla kuin kirjastoon joskus lapsena. Minulla oli uusi kumppani. Vanhalle kun oli ikävät velat, ”Tamara” edelleen hyllyssä.

Kuusi vuotta sitten muutin Seinäjoelle. Mikä vapaus – uusi kirjastokortti, tyhjä tili! Pääkirjasto vanhassa Aallon talossa tuoksui ja kaikui samalta kuin Pasilan pääkirjasto lapsena. Innostuin taas kirjastosta, lainasin romaaneja ja ammattikirjallisuutta. Lainasin kirjoittamis- ja draamaoppaita varovasti, itsepalvelupisteeltä, haistelin kypsynyttä unelmaani. Vielä minä olisin täällä. Ihmettelin, miten kirjoja olikin niin paljon. Kirjakaupoissa oli ollut esillä vain kunkin vuoden kerma – kirjastossa oli koko suomalainen nykyhistoria.

Tuli oma käsikirjoitus, josta tuli oma kirja. Sitä jonotettiin sekä Helsingin että Seinäjoen kirjastossa pitkään. Kirjasto oli tullut kotiin minun luokseni, seurasin kirjan kaarta nettipalvelussa. Sitä on lainattu tuhansia kertoja, ehkä kymmeniäkin tuhansia. Tällä hetkellä lähes kaikki seinäjokiset kappaleet ovat hyllyssä, Helsingin 20 kappaleesta on lainassa noin puolet.

Yksi on kirjattu kadonneeksi. Kenen hyllyyn lie jäänyt muovitettu ”Veljen vaimo”? Onko siitä tullut täydet sakot, vannooko lainaaja harva se päivä vielä kirjan palauttavansa – vai ajatteleeko, niin kuin ajattelin ”Tamarasta”, että kyllä minä tuosta voin satasen maksaa?

Kenellä se onkaan, ymmärrän kyllä. Minullekin tuli taas jossain vaiheessa sitten pari kirjastosakkoa, sitten pari lisää. Tuli kirjastonhoitajan raukea katse: ”Joudun nyt laittamaan korttisi lainauskieltoon, jos sinulla ei ole käteistä.”

Ei se mitään. On minulla sentään kotonakin luettavaa... hyllyssä on nimittäin edelleen ”Tamara”.

Henna Helmi Heinonen, 31.10.2013

Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.

Sunnuntaivieras Tuula Vaisto

Pääkirjasto Apilan sunnuntaivieraana kävi äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Tuula Vaisto 6.4.2014. Hän suositteli alla olevia teoksia.

·        Liisa Enwald: Kammioiloa. Kirjoituksia katvekulttuurista

·        Anna-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja

·        Pää tallella - runoja ikääntyville -antologia

·        Lisa Genova: Edelleen Alice

Kuva: Harri Toivola

Huhtikuun kirjavinkki

DIANA WEBSTER

Syn­tyi Aust­ra­lias­sa vuonna 1930, muut­ti kuu­si­vuo­tiaa­na Eng­lan­tiin ja val­mis­tui Ox­for­din yli­opis­tos­ta pää­ai­nee­naan eng­lan­nin kie­li ja kir­jal­li­suus. Hel­sin­gin yli­opis­ton eng­lan­nin kie­len leh­to­rina hän on toiminut vuosina 1953–1993. Diana Webster pu­huu hy­vin ruot­sia ja aut­ta­vas­ti suo­mea.  

IKUISESTI SUOMI. Turku/Åbo 1952 – 1953
Diana Webster kertoo kirjassaan yhdeksästä kuukaudesta Suomessa vuosien 1952 ja 1953 vaihteessa. Hän toimi tuolloin Turussa British Councilin pestaamana opettaja-sihteerinä. Webster näkee silloisen itsensä hyvän koulutuksen saaneena, mutta hämmästyttävän tietämättömänä nuorena naisena - hän oli vasta 23-vuotias. Websterin ilkikurinen, jopa ironinen tarkastelutapa kohdistuu vain häneen itseensä. Ympäristöään ja kohtaamiaan ihmisiä hän sen sijaan arvioi erittäin suurella kunnioituksella ja löytää Suomesta niin paljon arvokasta, että jää tänne lopullisesti.

Diana kertoo huumorintajuisesti ja seikkaperäisesti menneestä maailmasta. Suomi ja koko Eurooppa olivat vasta toipumassa toisesta maailmansodasta. Matkustaminen oli vaikeaa, kielten opetus oli aivan alkutekijöissään, suomalaiset olivat puhumattomia ja iloitessaankin vakavia.

Suuri suomalainen hämmennyksen aihe oli sauna, ja eräs luku onkin otsikoitu ”Seurustelua ilman vaatteita”. ”Suomalaisten on luultavasti mahdotonta ymmärtää, miten häveliäitä britit olivat ja ovat jossain määrin edelleen.  Suomalaiset käyvät saunassa jo sylivauvoina, joten sekä miesten että naisten alastomat vartalot ovat heille luonnostaan tuttuja ja hyväksyttäviä, mitä brittien on vaikea kuvitella.”

Diana Webster oli aina kuvitellut, että hänessä oli vähän lingvistinvikaa.  Hän oli lukenut koulussa pakollisen latinan lisäksi myös ranskaa ja saksaa ja pohtinut, ryhtyisikö opiskelemaan kieliä yliopistossa. Hän kuvitteli, että hyvän kielipään omistavana hän oppisi suomen kielen puolessa vuodessa.  Harhakuvitelma oli haihtuva pian. Ainoa suomen kielen opas, jonka hän oli Englannista löytänyt, oli Marlborough´n itseopiskelusarjassa vuonna 1910 ilmestynyt Finnish Self-taught, joka oli tarkistettu vuonna 1932. Suppea sanakirja, jossa lueteltiin kalojen nimiä, ammatteja, lakitermejä, liikenteeseen ja ilmailuun liittyviä sanoja sekä keisarin, kreivittären ja perijättären kaltaisia titteleitä ja aatelisarvoja. Lisäksi siinä oli seuraavia hyvin tarpeellisia lauseita:
Olen kadottanut torveni.  (I have lost my horn.)
Antakaa minulle kynttilä. (Give me a candle.)

Kukaan ei Suomessa halunnut puhua Dianalle suomea, joten kielen oppiminen käytännössä oli vaikeaa. Lisäksi hän opetti englantia työkseen ja puhui siis koko ajan omaa kieltään. Saman ongelman kohtaavat vielä nykyisinkin kaikki englantia puhuvat, jo pelkkä kuulohavainto brittiaksentista aiheuttaa englanninkielisen sanaripulin, vaikka kielitaidossa ei olisikaan hurraamista.

Sitkeästi Diana yritti löytämänsä uuden kirjan Teach Yourself Finnish avulla opiskella omin päin suomea.  Opeteltaviin lauseisiin kuului mm. romanttinen ”linnut visertävät räystään alla” - lause, jota hän ei ole tarvinnut kertaakaan Suomessa viettäminään vuosina. Kirjan kolmanteen lukuun edetessään hän oli jo unohtanut useimmat niistä sanoista, jotka oli opetellut aikaisemmista luvuista.  Tässä vaiheessa Diana päätti, että suomen opettelu jää tällä kertaa kesken. Hän turvautui eleiden kansainväliseen kieleen. 

Kerran Diana halusi ostaa koipalloja matka-arkussa säilytettävien vaatteiden suojaksi ja mietti, miten ihmeessä selittäisi myyjälle mitä tarvitsi.  Oli valitettavaa, ettei hän koskaan edennyt Teach Yourself Finnishin kolmanteen lukuun, siitä hän olisi oppinut sanan ”koi”.  Sen sijaan hän kohotti käsivartensa siiviksi, lepatteli ympäri kauppaa ja pysähtyi aina välillä muka järsimään vaatteitaan.  Naispuolinen myyjä kurtisteli huolissaan otsaansa ja tarjosi erilaisia tavaroita.  Havaintoesityksen lopussa molemmat olivat hysteerisiä, mutta Diana sai koipallot.

Naisten itsenäinen asema Suomessa oli ratkaiseva tekijä siinä, että Diana valitsi Suomen ja hylkäsi englantilaisen sulhaskandidaatin, joka oletti hänen synnyttävän kuusi lasta ja jäävän kotirouvaksi.

Kirja päättyy siihen, että Diana saa lehtorin viran Helsingin yliopistossa. Hän oli varma, että kaikki sujuisi hyvin, aikoihan hän jäädä vain pariksi vuodeksi, korkeintaan kolmeksi.  Diana Webster on asunut Suomessa siitä lähtien.´

Sinikka Ijäs

Tarkista kirjan saatavuus Seitti-verkkopalvelusta