Kallis kirjasto

Minusta tuli kirjaston käyttäjä alle 1-vuotiaana, kun sain ensimmäisen kirjastokorttini. Äiti oli saanut lukemisen lahjan, hän nautti erilaisiin maailmoihin sukeltamista, ja samalle polulle hän toivoi minut johdattavansa heti pienestä pitäen. Isä luki vähemmän fiktiota, mutta tieto- ja ruokakirjallisuutta hän ahmi. Leikki-ikäisenä vietin perjantai-illat isän kanssa Pasilan pääkirjastossa, isä vaelteli pitkillä aikuisten käytävillä ja minä osasin ulkoa lasten osaston. Muistan vieläkin tismalleen, miltä suosikkikirjani Peppi Pitkätossu – se vanha, keltakantinen – näyttää esille asetettuna. Lainasin sen aina kun se oli saatavilla. Välillä luin Pippi Långstrumpia ruotsiksi, kun suomenkielinen oli lainassa.

Seurustelu kirjaston kanssa jatkui koko kouluiän. Ala-asteella poikkesin usein kotimatkalla pienessä paikalliskirjastossa, ihan vaan tavan vuoksi, vaikkei sieltä juuri koskaan löytynyt mitään luettavaa. Nuortenkirjahylly oli pieni. Lainailin koirakirjoja ja etsin niistä kuvia suosikkirodustani papillonista. Nykyisin sitä paikalliskirjastoa ei enää ole, tilalla on huoneistonvälitysfirman oranssit valokyltit.

Yläkoululaisena siirryin historialta tuoksahtavaan Kallion kirjastoon, jossa oli hyvännäköinen siviilipalvelusmies tiskin takana. Pinnalla, tai sen alla, olleen Rosa Liksomin teosten lisäksi lainasin eräänä kesänä koko lukion matematiikan kirjasarjan. Opettelin toisen asteen funktiot jo etukäteen, kun ei parempaakaan tekemistä ollut.

Kirjasto oli paitsi kirjasto, myös tietovarasto ja kakkoskoulu. Kun Gilbert Grape -elokuvan romaaniversiossa oli pitkä jono, lainasin senkin ruotsiksi. Kirjasto oli vielä 1990-luvulla yhtä kuin nykypäivän internet, jossa tosin ei chattailtu kenenkään kanssa vaan kuiskattiin suuren sivistyksen edessä. Vain tiskillä porisivat äänenpainot ja minäkin uskalsin vaihtaa muutaman sanan kirjastonhoitajan kanssa (silloin heitä vielä sai kutsua kirjaston tädeiksi). Hyvännäköiselle siviilipalvelusmiehelle en uskaltanut hiiskahtaa.

Sitten tuli internet. Samanaikaisesti minulle tuli aikuisikä ja tulivat kirjaston karhukirjeet. ”Sinulla on palauttamattomia kirjalainoja”, kirjeet kertoivat vähän liian usein. Palautin ja maksoin, lainasin taas ja palautin myöhemmin. Lopulta, tuhluriprinsessan kannalta vähän huonona kuukautena, tulla tupsahti postiluukusta ties kuinka mones karhukirje, sen mukana sadan markan lasku. Se koski Eeva Kilven ”Tamaraa”, joka näytti paljon paremmalta minun kirjahyllyssäni kuin kirjastossa.

 ”Tamara” mukanani muutin Englantiin, jossa kirjastojärjestelmää ei ollut. Turhaan etsin yliopiston tietokoneilta minkäänlaisia romaaneja. Siellä kirjat ostettiin kirjakaupasta, paperbackina, ja totuin minäkin ostamaan. Viimeistään silloin vieraannuin kirjastosta. Löysin kirjakauppojen alehyllyt, joihin rakastuin samalla tavalla kuin kirjastoon joskus lapsena. Minulla oli uusi kumppani. Vanhalle kun oli ikävät velat, ”Tamara” edelleen hyllyssä.

Kuusi vuotta sitten muutin Seinäjoelle. Mikä vapaus – uusi kirjastokortti, tyhjä tili! Pääkirjasto vanhassa Aallon talossa tuoksui ja kaikui samalta kuin Pasilan pääkirjasto lapsena. Innostuin taas kirjastosta, lainasin romaaneja ja ammattikirjallisuutta. Lainasin kirjoittamis- ja draamaoppaita varovasti, itsepalvelupisteeltä, haistelin kypsynyttä unelmaani. Vielä minä olisin täällä. Ihmettelin, miten kirjoja olikin niin paljon. Kirjakaupoissa oli ollut esillä vain kunkin vuoden kerma – kirjastossa oli koko suomalainen nykyhistoria.

Tuli oma käsikirjoitus, josta tuli oma kirja. Sitä jonotettiin sekä Helsingin että Seinäjoen kirjastossa pitkään. Kirjasto oli tullut kotiin minun luokseni, seurasin kirjan kaarta nettipalvelussa. Sitä on lainattu tuhansia kertoja, ehkä kymmeniäkin tuhansia. Tällä hetkellä lähes kaikki seinäjokiset kappaleet ovat hyllyssä, Helsingin 20 kappaleesta on lainassa noin puolet.

Yksi on kirjattu kadonneeksi. Kenen hyllyyn lie jäänyt muovitettu ”Veljen vaimo”? Onko siitä tullut täydet sakot, vannooko lainaaja harva se päivä vielä kirjan palauttavansa – vai ajatteleeko, niin kuin ajattelin ”Tamarasta”, että kyllä minä tuosta voin satasen maksaa?

Kenellä se onkaan, ymmärrän kyllä. Minullekin tuli taas jossain vaiheessa sitten pari kirjastosakkoa, sitten pari lisää. Tuli kirjastonhoitajan raukea katse: ”Joudun nyt laittamaan korttisi lainauskieltoon, jos sinulla ei ole käteistä.”

Ei se mitään. On minulla sentään kotonakin luettavaa... hyllyssä on nimittäin edelleen ”Tamara”.

Henna Helmi Heinonen, 31.10.2013

Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.