Toukokuun kirjavinkki

Isoisän kirja

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalon 1930-luvun Suomi. Otava 2010.

Sirpa Kähkönen on aiemmin Kuopio-sarjansa viidessä romaanissa kuvannut 1930- ja 1940-luvun tapahtumia tarkan taustatyön pohjalta fiktion näkökulmasta. Myös uusimmassa teoksessaan hän käyttää niin tarinankertojan kuin historiantutkijan taitojaan, mutta tarkastelee aineistoaan toisesta, faktuaalisesta kulmasta. Hän käyttää isoisän elämäkerrallisten tekstien lisäksi laajaa arkisto- ja kirjallisuuslähteistöä ja luo ajankuvan, joka rajuudessaan ja väkivaltaisuudessaan on monelle lukijalle tuntematon.

Pienelle Sirpa Kähköselle isoisä oli tärkeä ja läheinen ihminen. Lapsi vaistosi, että isoisän vaikenemisen ja hermostuneisuuden takana oli paljon tuskaa ja kipua. Kirjassaan Kähkönen haluaa kertoa kaiken sen, mille isoisällä ei ollut sanoja.

Vuonna 1904 syntynyt Lauri Tuomainen oli liian nuori joutuakseen sisällissodan taisteluihin, mutta ajan vastakkainasettelut vaikuttivat häneen voimakkaasti. Kiivaan luonteensa ja tiukan oikeudentuntonsa takia hän joutui jatkuvasti kahnauksiin auktoriteettien kanssa ja päätyi lopulta lähtemään Neuvostoliittoon punaupseerien kouluun. Hän karkasi kuitenkin jonkin ajan kuluttua takaisin ja joutui kahteen otteeseen poliittisena vankina Tammisaaren pakkotyölaitokseen yhteensä yli seitsemäksi vuodeksi.

Rinnan isoisänsä tarinan kanssa Kähkönen kertoo 1920- ja 1930-lukujen äärivasemmistolaisten kohtaloista ja poliittisesta elämästä Suomessa. Kommunistiseen aatteeseen uskovista monet, kuten Laurin kaksi veljeä ja morsian, lähtivät turvallisemman tai paremman elämän toivossa Neuvostoliittoon ja katosivat sille tielleen.

Isoisä ei muistiinpanoissaan kerro paljonkaan vankilassaoloajastaan, ja siltä osin Kähkönen käyttää arkistomateriaalia kuvatakseen poliittisten vankien elämää opiskeluineen, mellakoineen, syömälakkoineen ja kovavuodearesteineen. Äänen ja kasvot saavat monet Lauri Tuomaisen kohtalotoverit, kuten rakastavaiset Sulo Kokkonen ja Kalle Lindholm, jotka eivät enää kohdanneet vankilan ulkopuolella, tai Petter Sorjonen, jonka lapset eivät koskaan saaneet kuulla hänen perusteluitaan vankina ololle.

Isoisästä tuli vankila- ja sotakokemustensa jälkeen ”piinkova kommunisti, hermostunut isä, ymmärtämätön aviomies. Ja 1960-luvulla hellä isoisä.” Hän jätti lyijynraskaan perinnön ja tyttärentyttärelleen tehtävän: selvittää millainen oli isoisän ”myrskyinen kesä ja korkea keskipäivä.”

Se tehtävä on nyt suoritettu.

Hannele Puhtimäki