Toinen kirjastoni on
Kangasalan pääkirjasto silloin, kun se oli Kangasala-Tampere-tien varressa.
Keskikoulun lopulla ja lukion ajan siinä käytiin ruokatunneilla. Lainasin
ensimmäisen aikuisten romaanin summamutikassa. Käsiini osui japanilaisen Shohei
Ookan Tulia tasangolla, Weilin+Göös, takakannen mukaan sotaromaanien joukossa
ainoalaatuinen, tyynesti kirjoitettu tarina ihmisestä paljaimmillaan.
Ostin myöhemmin
kirjan divarista omaan kirjastooni, joka on kolmas kirjastoni. Sen muutaman
tuhannen niteen ja siteen kokoelman olen hankkinut kymmenien vuosien väliin
ahkeralla väliin laiskalla keräilyllä.
Kirjat ovat
asuinkumppaneitani, paljon enemmän kuin esineitä, ne ovat muistoja
hankintavuosiltaan. Tärkein yksittäinen keräilyaiheeni on ollut Ollin pakinat.
Entisellä
työpaikallani Ilkan toimituksessa on ollut tapana, että joulun alla
kulttuuritoimitus jakaa vuoden aikana kertyneet kokoelmat toimittajille.
Rohmusin niitä niin, että taitaa kulttuuritoimittaja olla yhä vihainen.
Tarvitsen omia
kirjoja, sillä harvoin luen koko kirjaa. Lueskelen otteita. Aloitin myös
fiktiivisen kirjoittamisen tekemällä hyviä (mielestäni) lauseita, joista joskus
sukeutui kappaleita, jopa lukuja.
Ensimmäinen romaanini
syntyi aikojen kuluttua eri tekstejä yhteen liittämällä. Niin kai se usein käy.
Neljäs kirjastoni on
siinä ohessa, jälkeen ja ennen kolmatta eli omaa kotikirjastoani, Nurmon
Viitalan kirjasto. Olin pari vuotta sen virallinen hoitaja. Minut oli pakko
siihen pestata, koska muita päteviä hakijoita ei ollut. Olin nimittäin
suorittanut Kansanvalistusseuran kirjeopiston kirjastokurssin, joka oikeutti
sivutoimisen kirjastovirkailijan pätevyyteen.
Viitalan kansakoulun
eli ala-asteen vintillä sijainnut kirjasto oli idylli ja muutaman viikkotunnin
työpesti siellä oli unelmatyö. 1980-luvun lopulla lapset ahmivat kirjoja.
Olli Mäkelä
Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti