Harmittaako kirjastotoimenjohtajaa?

Toimittaja kysyi minulta eilen, harmittaako, kun syöksytorven tiivisteestä on alkanut tulla vettä kirjaston välikattoon ja sen läpikin. No totta kai harmittaa. Onneksi kuitenkaan ei ole tällä tietoa vaaraa, että kosteudelle arat materiaalit pääsisivät kastumaan. Vuoto pitäisi myös olla suhteellisen helppo korjata.

Samassa yhteydessä toimittaja kysyi myös kirjaston pääovesta. Maalaisjärjellä ja jopa humanistijärjellä voisi päätellä, että 2010-luvulla pystytään yksi ulko-ovi korjaamaan niin että se on esteetön ja toimiva kovallakin käytöllä. Vakavasti puhuen uskon kyllä, että se vielä kuntoon tulee, vaikka korjauksen suunnittelu ja toteuttaminen onkin kestänyt todella kauan.

Mutta miten paljon harmittaa? Katselin teeveestä joitakin iltoja sitten pientä seitsemänvuotiasta tyttöä, joka oli saanut sodan pommituksessa sirpaleen niskaansa. Hän oli halvaantunut niskasta alaspäin, eikä pystynyt liikuttamaan käsiä tai jalkoja. Hän kyseli, miksei äiti ole tullut katsomaan häntä sairaalaan. Tytölle oli kyllä kerrottu, että äiti on kuollut, mutta vielä hän jaksoi päivästä toiseen odottaa. Se oli pysäyttävä dokumentti ja valitettavasti vastaavia lapsiuhreja on maailmalla vaikka kuinka paljon.

Niin että kyllä ovi ja vesi harmittavat, mutta eivät mitenkään kohtuuttomasti. Enemmän harmittaa esimerkiksi kuntatalouksien kehno tila Suomessa, ympäristömme tila ja syöpäsairauksien yleisyys, mutta eivät nekään juuri nyt niin hirveän paljon.

Mervi Heikkilä