Suomalaisen kauhukirjallisuuden
laajuudella ei ole koskaan saanut hirveästi kehuskella. Tällä hetkelläkin se on
aika minimissä, vaikka esim. scifi ja fantasia ovat vallanneet jo jalansijaa
kotimaisten kirjailijoiden keskuudessa. Tilanne ei ollut kummempi 80–90-lukujen
taitteessakaan, mutta pari sinnikästä kaveria ainakin yritti tehdä asialle
jotakin. Kari Nenonen ja Boris Hurtta saivat kumpikin aikaiseksi pari
kauhukirjaa ja kuulopuheiden perusteella ihan hyvin siinä onnistuivat. Ehkä
näitä jonkinlaisiksi kulttikirjoiksikin voisi määritellä. Päätin kehujen
perusteella tarttua ensimmäisenä Hurtan Lumen
tuloa ei voi estää –kirjaan vuodelta
1991, jota ennen Hurtalta oli jo ilmestynyt Elävien
ja kuolleitten kesä (1990).
Mitään kovin omaperäistä tarinaa
Hurtta ei toki ole kehitellyt mutta kliseisyydessäänkin varsin toimivan ja
paikoitellen värisyttävän kertomuksen. Entinen huippu-urheilija Kaj Syysmaa
lähtee syrjäiseen Maahiaisen kylään kirjoittamaan uutta kirjaa ja pakoon
julkisuudelta. Ensimmäinen kirja oli kohukirja Syysmaan ex-vaimosta, ja nyt
Syysmaa haluaa todistaa pystyvänsä kirjoittamaan muutakin. Maahiaisen kylässä
vaikuttaa asuvan vain kaksi henkilöä, nuori ja viehättävä parantajanainen ja
vanha höppänä opettaja, joka kuitenkin on talveksi muuttamassa kaupunkiin.
Syysmaatakin varoitellaan, ettei kylään kannata talveksi jäädä asumaan, siellä
nimittäin voi sattua kaikenlaista kummaa, eikä lumen tuloa voi todellakaan
estää. Ja kummia tapahtuu jo ennen
talvea: Syysmaan koira katoaa metsiin, mökin ovella käy yön aikana
kutsumattomia vieraita, mutta ketään ei näy, ja maan allakin tuntuu olevan jotain
uhkaavaa. Lisäksi Syysmaan riesaksi saapuu myös vastenmielinen yksityisetsivä,
joka on palkattu ottamaan selvää, missä mies piileksii. Saako Syysmaa kirjansa
valmiiksi, onko metsissä ja maan alla jotain vaarallista vai onko kirjailija
vain ajautumassa hulluuden syövereihin?
Kirjassa yhdistyy Stephen Kingin
Hohto ja H.P. Lovecraftin Cthulhu-tarinat. Toki Hohtoa enemmän Lumen tuloa ei
voi estää on nimenomaan Lovecraft-pastissi ja aivan onnistunut sellainen.
Hurtta onnistuu luomaan kauhistuttavaa tunnelmaa, vaikka välillä tarina sympaattisella
tavalla huvittaakin. Hurtta luo melko vakuuttavalla tavalla omaa suomalaista
mytologiaa pelottavine muinaisjumalineen. Maahieszö ja Ezähiellö ovat hyvin
lovecraftmaisia nimiä ja aivan yhtä ilkeitä kuin Cthulhu, Shub-Niggurath ja
kumppanit. Syrjäinen suomalainen maaseutu on pimentyvine syysiltoineen passeli
tapahtumapaikka kauhutarinalle, ja Hurtta kiristää taitavasti ruuvia loppua
kohden. Kirja onnistuu koukuttamaan mainiosti, ja on harmi, että se on varmasti
joutunut kärsimään ennakkoluuloista suomalaista kauhukirjallisuutta kohtaan
jääden pienen piirin suosikiksi. Mutta onneksi ei ole koskaan liian myöhäistä
löytää tällaisia vähemmän tunnettuja helmiä. Seuraavaksi pitänee tarkistaa myös
kehuttu Kari Nenosen Ken kuolleita
kutsuu.
Jarkko Parkkinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti