Olen aina lukenut paljon kirjoja. Vaikka lapsuudenkotini oli
vaatimaton, kirjakaappi siellä oli. Sen sisältöön kuului muutamia kirjoja,
jotka vaikuttivat ja painuivat mieleenkin pysyvästi. Ylitse muiden Z.
Topeliuksen kootut teokset, ensiksi kertomus- ja runokokoelmat Lukemisia lapsille sekä pian sen jälkeen
tärkeimmät, Välskärin kertomukset ja
muut historialliset romaanit, huipentumana mestarin vanhuudentuotantoon kuuluva
Tähtien turvatit vaikuttivat varmasti
ensin historian valikoitumiseen mieliaineeksi koulussa, sitten pääaineeksi
yliopistossa ja lopuksi työuraan.
Kotikirjasto oli elämäni ensimmäinen tärkeä kirjasto. Melko
varhain aloin erottaa siitä omat kirjani eri kirjastokokonaisuudeksi, jonka
kirjat luetteloin. Lahjatoivomusteni kärjessä oli aina kirja. Omakin kirjasto
karttui.
Omat kirjat eivät tietenkään riittäneet tyydyttämään
lukuhalua, joka kiihtyi kansakoulusta oppikouluun siirryttyä. Kouluilla oli
lainakirjastoja, ”lainastoja”, ja niitä käytin ahkerasti. Ne olivat tärkeitä
kirjastoja mahdollistaessaan vaikkapa maailmankirjallisuuden tärkeimpien
klassikkojen lukemisen iässä, jolloin muisti on parhaimmillaan.
Aivan uuden maailman avasivat yliopistojen tieteelliset
kirjastot. On suurenmoinen elämys kulkea tieteellisessä kirjastossa, varsinkin
historia-osastossa. Kirjaston ominaistuoksu ei ole niin vahva kuin arkiston,
mutta onhan siinä sekin. Jyväskylän yliopiston oli ensimmäinen, Göttingenin
toinen, Helsingin kolmas.
Vieläkin poikkean mielelläni tutuissa yliopistokirjastoissa
aistimassa mennyttä, viime talvena Wienissä, toissa vuonna Göttingenissä.
Helsingin kupolin alle tulee vielä joskus oikeaakin asiaa.
Iän, asuntojen koon ja tulojen kasvaessa pääsi vanha
viettymys oman kirjaston kartuttamiseen vauhtiin. Ostin kiinnostavia kirjoja,
sekä fiktiota että – varsinkin – faktaa. Kerran luetusta kirjasta on erittäin
vaikea luopua, vaikka varsinkaan kaunokirjallisuuden puolella tulee erittäin
harvoin luetuksi kirjoja uudelleen. Sama koskee useimpia tietokirjojakin. Jotenkin
vasta silloin kirjan sisältö on otettu haltuun, kun se on paikallaan omassa
hyllyssä.
Seinäjoen erinomaista kirjastoa olen käyttänyt aika
vähän. Nyt kun hyllytilan äärirajat ovat
tulleet auttamatta vastaan, on otettava järki käteen.
Lukemisesta en tietenkään luovu. On vaikea kuvitella
tablettien tai sellaisten sivuuttavan painettua kirjaa, vaikka lehtien puolella
niin saattaa käydäkin. Siitä voin onneksi olla varma, että painettu sana
väistyy, jos niin kerran tapahtuu, paljon myöhemmin kuin oma aikani.
Kari Hokkanen
Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti