Kohti vuotta 2009

Kirjastossamme aloitetaan ensi vuoden toiminnan suunnittelu lähiaikoina. Nyt olisi teillä, hyvät asiakkaat, hyvä tilaisuus kertoa, mitä haluatte Seinäjoen kirjastolta vuonna 2009. Onko teillä mielessänne joku kotimainen kirjailija, jonka ehdottomasti haluatte esiintyvän kirjastossamme ensi vuonna? Entä toivotteko jotain muuta kirjallisuuteen tai kirjastoa sivuavaan aiheeseen liittyvää luentoa? Onko teillä tiedossanne nukketeatteriesitys, satutunnin pitäjä tms. jonka haluaisitte nähdä kirjaston lastenosastolla? Kirjailija, jota toivotte kouluvierailulle? Jotain muuta kirjaston toimintaan liittyvää toivetta tai ideaa?

Kommentoikaa rohkeasti, nyt on mahdollisuus vaikuttaa! Paitsi täällä blogissa, palautetta voi antaa kirjallisesti myös Seinäjoen pääkirjastossa ja Peräseinäjoen kirjastossa. Ihan kaikkia toiveita emme varmasti pysty toteuttamaan, mutta lupaamme ainakin yrittää myös kuuta taivaalta.

Mervi Heikkilä

kirjastotoimenjohtaja

Ruusuvettä ja haukimunia, keittotaito keskiajalla

(ajanjakso noin 400 –luvulta 1500 –luvulle; Suomessa vuosien 1150 ja 1520 välinen ajanjakso); lainaukset ovat Hannele Klemettilän kirjasta Keskiajan keittiö (2007) ja Pirkko Jurvelinin kirjasta Keskiajan keittokirja (2007)

Blomqvist, Jukka & Hakomaa, Auri
Keskiajan keittiön salaisuudet : tuokiokuvia, reseptejä, mausteita
Minerva, 2006
Jurvelin, Pirkko
Keskiajan keittokirja
Art House, 2007
Klemettilä, Hannele
Keskiajan keittiö
Atena, 2007
Makuja menneisyydestä : ruokia ja ruoanvalmistusta 1200 –luvulta 1700 –luvulle
Kankaanpään kaupunginmuseo, 2006



Keskiaika kiinnostaa ihmisiä ja keskiajan keittiö on muodissa. Suomessa ja ulkomailla järjestetään keskiaikajuhlia pitoineen, uusia kirjoja ja tutkimuksia julkaistaan. Silti keskiajan ruokakulttuuria koskevat väärinkäsitykset ovat yhä yllättävän pysyviä. Arkena syötiin pahaa, epäterveellistä, yksitoikkoista ja vetistä kasvissoppaa, jossa lillui muutama lihanpala. Paitsi silloin kun riuduttiin nälässä ja puutteessa. Juhlapäivinä ahmittiin liikaa, liha oli vanhentunutta tai liian suolaista.

Keskiajan joutilaat mässäilivät linnoissaan rasvaista ruokaa ja joivat viiniä aamusta iltaan, alkoholisoituivat ja kärsivät kihdistä. Ylhäisönkin pöydässä liha oli usein pilaantunutta, ja eltaantunutta makua yritettiin peittää ja kätkeä runsailla, kalliilla mausteilla. Pöytätavat olivat myös käsitystemme mukaan iljettäviä – ruokapöytien äärellä vallitsi barbaria ja siivottomuus.

Keskiajan ruokahistorian keskeisiä alkuperäislähteitä ovat keittokirjat ja ruokaohjekokoelmat, ruokalistat, veroluettelot, tilikirjat, testamentit, päiväkirjat, kronikat, erilaiset oppaat, ensyklopediat sekä kaunokirjalliset lähteet. Arkeologia on tärkeä tiede, kun hankitaan tietoja köyhien ruokatavoista keskiajalla. Paneeli- ja seinämaalaukset, miniatyyrit ja puupiirrokset tarjoavat myös hyödyllistä tietoa.

Keskiaikaisten keittokirjojen ja ruokaohjeiden lukeminen nykyaikana on hankalaa, sillä välimerkit puuttuvat. Ohjeilla ei ole aina nimiä, ne ovat lyhyitä, lakonisia ja ympäripyöreitä. Kaikkea ei ole aina edes kirjattu. Taikinan ja leivän tekoa kuvataan harvoin. Määriä, aikoja ja lämpötiloja ei usein ole lainkaan täsmennetty; ”runsaammin”, ”vähän”, ”tarpeen mukaan” tai ”maun mukaan” ovat ainoat tarkennukset.


Herkkusuiden paratiisi
Keskiajan kulttuurissa hyvä ruoka oli arvossaan sekä ruhtinashoveissa että tavallisen kansan parissa. Myös arkena haluttiin syödä mahdollisimman hyvin ja monipuolisesti. Parhaimmillaan keskiaika olikin varsinainen makuelämysten paratiisi.

Normaaleina aikoina maukasta ja hyvää ruokaa oli kaikkien säätyjen saatavilla, eikä talopoika syönyt juuri kartanonherraa kehnommin. Keskiajan lopulla kuitenkin huonot sadot ja sodat aiheuttivat nälänhätiä, ja kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syveni. Ongelmista huolimatta keskiajan loppu oli kuitenkin myös keittotaidon jalostumisen kautta: mestarikokit loihtivat upeita juhla-aterioita ylimysten juhliin, eikä porvareiden pöydissä tai tavallisen kansan pidoissakaan huonosti syöty.

Hovipitojen viihdykkeet
Viihdykkeiden traditio juontui antiikin Roomasta. Aluksi oli kyse aterian kattausten välillä tarjotuista täyteruoista, jotka loivat tarpeellisen tauon, jotta seuraavat ruokalajit pääsisivät arvoonsa. 1400–luvun alkuun tultaessa viihdykkeet monimutkaistuivat ja saivat yhä tärkeämmän roolin. Aiheina käytettiin allegorioita, moraalisia tai uskonnollisia teemoja, ihmisten ikäkausia, astrologisia hahmoja ja myyttisiä eläimiä.

Tavallisia viihdykkeitä olivat näyttävät ruokarakennelmat ja illuusioruoat. Piiraat, joista lennähti lintuja, pasteijoista rakennetut tornit, joissa liehuivat viirit tai taitavasti koristellut kakut, joita leikatessaan ruokailija luuli kyseessä olevan taikinalla kuorrutettu kala. Siilit ja piikkisiat, joiden piikkejä esittivät hopeoidut mantelit.

Ruoanvalmistus ja ruoka-aineet
Keskiajan lopulla kokeilla oli käytössään melko samat ruoka-aineet ja menetelmät kuin nykykokeilla lukuun ottamatta löytöretkien tuomia uutuuksia, joita olivat esimerkiksi peruna, tomaatti, paprikat, kalkkuna ja kaakao. Makumieltymykset ja arvostukset poikkesivat kuitenkin nykyisistä. Mausteita käytettiin runsaammin ja vivahteikkaammin – mieleen tulevat lähinnä intialainen keittiö ja jouluajan makumaailma. Uskonnolla ja kirkon määräyksillä oli huomattava vaikutus ruokailuun. Ammattikokit pyrkivät myös huomioimaan lääketieteelliset uskomukset ja tuon ajan lääketieteilijöiden katsomukset.

Vegetarismi keskiajalla
Keskiajalla vain vettä ja raakoja, maustamattomia kasviksia sisältävä ruokavalio oli harvinainen. Ehdotonta kasvisdieettiä pidettiin muita vaihtoehtoja pyhempänä, vaikkei sitä juuri harjoitettu. Keskiajan kirkko vakuutti uskoville, ettei eläinten tappaminen syömistarkoituksessa ollut syntiä. Keskiajan kulttuurissa kasvikunta liitettiin mielikuvissa yleensä puhtauteen ja nähtiin samalla vastakohtana epäpuhtaalle eläinkunnalle. Kasvien kantamat hedelmät toisaalta olivat hieman epäilyttäviä, ei täysin puhtaita. Kaikki hedelmät viittasivat pohjimmiltaan siihen yhteen, joka sai aikaan syntiinlankeemuksen aikojen alussa.

Pakon sanelemaa vegetarismia noudattivat köyhät, joilla ei ollut varaa lihaan. Vapaaehtoisesti kasvisruokavaliota noudattivat eräät kerettiläisinä pidettyjen ryhmien (kataarit, manikealaiset, bogomilit) jäsenet. Mystikoille ja erakoille kasviksissa pitäytyminen oli tapa kurittaa ruumista ja tavoitella jumalallista suosiota. 1400-luvun kuuluisin kasvisyöjä oli italialainen Leonardo da Vinci, joka kutsui ihmisen suuta ”kaikkien eläinten haudaksi” ja kirjoitti muistikirjoihinsa liikuttavia pohdintoja teuraseläinten kohtalosta.

Kasviksia arkeen ja juhlaan
Keskiajalla kasviksilla oli kuitenkin – viljan ohella – olennainen tärkeä sija tavallisen kansan arkiruokailussa. Vauraampi väki kulutti suhteessa vähemmän kasviksia.

Kasvisvalikoima oli keskiajalla suppeampi kuin nykyään, löytöretkethän toivat ruokapöytään nykyisin paljon käytettyjä kasviksia. Toisaalta yleisessä käytössä oli lajeja, jotka ovat menettäneet merkitystään kuten nauris, palsternakka ja nokkonen. Tosin kasvissyönnin nykyään yleistyessä juuri edellä mainitut kasvikset ovat jälleen monen suosiossa.

Jokapäiväisessä ruokailussa erityisasema oli sipulikasveilla, pavuilla ja kaalilla. Tavallisen kansan pääruokalajeja olivat kaali – papukeitot. Sipulit olivat suhteellisen halpoja ja pärjäsivät hyvin vaatimattomissa kasvuoloissa. Juuresten käyttöikä oli vihanneksia pitempi, koska niiden kasvukausikin oli pitkä. Vihreistä kasviksista käytettiin selleriä, fenkolia, parsaa ja pinaattia. Nokkonen on nykyisin pelkkä villikasvi, mutta keskiajalla sitä kasvatettiin puutarhoissa. Nokkosta arvostettiin maun vuoksi ja nokkonen oli myös tunnettu lääkekasvi.

Sienten käyttömääriä keskiajalla on vaikea arvioida, koska luonnonvaraiset kasvit pääsivät harvoin tilikirjoihin. Osa sienilajeista tiedettiin jo tuolloin myrkyllisiksi ja tiedetään myös, että tryffelit eli multasienet olivat rikkaiden herkkua keskiajallakin.

Mausteet
Keskiajan suuri viehtymys kaukomausteisiin tiedetään hyvin. Ristiretket (1095 – 1270) tutustuttivat eurooppalaiset uusiin idän mausteisiin. Venetsialaissyntyinen Marco Polo (1254 – 1324), suuri merten seikkailija, aloitti vuonna 1271 pitkän maailmanympärysmatkan ja palasi parinkymmenen vuoden päästä kotisatamaan laivat täynnä mausteita. Hänen matkakertomuksensa kiehtoivat myöhäiskeskiajan ihmisiä. Polo kertoi alkuasukkaiden luonnonrikkauksista: näillä oli mustapippuria, muskottipähkinöitä, galangajuurta, neilikkaa ja muita mausteita. Mausteet kiehtoivat mielikuvitusta, ja niitä haistellessaan ja maistellessaan ihmiset uneksivat kaukaisista maista. Mausteet symboloivat valloitettavaa maailmaa ja merkitsivät seikkailua ja pakoa – mutta myös vaaraa.

Simaa ja viiniä viisaille
Keskiajan Euroopassa ei tunnettu vielä kahvia, teetä ja kaakaota. Yleisiä juomia olivat viini ja oluet, eikä pelkkää vettä juuri käytetty ruokajuomana tai edes janon sammuttamiseen. Vesi oli usein epäpuhdasta, vain lähdeveteen saattoi luottaa.

Kaupunkien asukkaat nykyisissä viinimaissa (Ranska, Italia ja Espanja) joivat päivittäin keskimäärin litran viiniä, työmiehet jopa kaksi litraa päivässä.

Makeat mausteviinit olivat myöhäiskeskiajalla suosittuja, niitä juotiin ennen ruokailua tai ruoan jälkeen. Kuuluisin mausteviini keskiajalla on hypocras, joka sai nimensä lääketieteen isän Hippokrateen mukaan. Käytössä oli useita hypocras-reseptejä. Pohjana oli tavallisesti punainen viini, johon oli sekoitettu sokeria ja jauhettuja mausteita, usein inkivääriä, kanelia ja pippuria, joskus muskottia ja neilikkaa. Hypocras –viini valmistukseen oli olemassa maustekauppiailla valmiita jauheseoksia viiniin lisättäväksi, joten kiireisillä (tai laiskoilla) taloudenpitäjillä ei ollut hätää illallisvalmisteluissa. Puolivalmisteita jo keskiajalla!


Leikkaamattoman viinin (viini, jota ei laimennettu vedellä) juomisen palkkana olivat myöhemmin mädäntyneet hampaat, turvonneet posket, huonontunut näkökyky ja tylsämielisyys. Leikattua viiniä piti antaman alle 14-vuotiaille ja ainoastaan ruoka-aikoina. Aikalaiset varoittivat myös oluen vahingollisuudesta. Se vahingoitti päätä ja vatsaa, aiheutti pahanhajuista hengitystä ja pilasi hampaat.

Keskiajalla hyödynnettiin hedelmistä ja marjoista saadut mehut, joko tuoreena tai käymisen jälkeen. Omenasiideri ja päärynäsiideri olivat suosittuja. Villiluumuista, oratuomen marjoista sekä karhunvatukoista tehtiin viinejä.

Keskiaikainen ruokakulttuuri Suomessa
Talonpoikaiset arkiruoat olivat yksipuolisia ja yksitoikkoisia. Joka päivä syötiin viljaruokaa, leipää, puuroa tai velliä, suolakalaa ja keittoruokia.

Suomessa rahvaan tavallisia ruokajuomia olivat vedellä jatkettu piimä ja kalja, mutta pitojuomia olivat sima, hunajajuoma, kalja ja olut.

Kotieläinten lihan ohella käytettiin riistaa. tavanomaisten riistaeläinten lisäksi syötiin myös oravan, näädän ja mäyrän lihaa. Kalaa ja kasviksia syötiin runsaasti.

Pidot voivat alkaa
Kirjojen resepteillä voi kotikokkikin loihtia pöytään ruoat, joissa lumoavat Kaukoidän, Arabian ja Euroopan ihmeelliset maut. Ystäviä, hyvää ruokaa ja juomaa riittää näissä syömingeissä. Käypä pöytään ja aisti ruoat, juomat tuoksuvat…Musikantit aloittavat soittonsa ja talon isäntä kohottaa maljan kunniaksesi… Pidot voivat alkaa.

Sinikka Ijäs

Vinkkejä piiristä

Onko ankea lapsuus aina onneton
­ – ja mitä se onni oikein on?

Kuka osaa kertoa, mitä onni on? Osaako hedelmien maahantuoja, lottovoittaja, ekoyhteisön johtaja tai onnellisuustutkija? Osaavatko edes ahvenanmaalaiset, tutkitusti meistä suomalaisista onnellisimmat? Petri Tammisen uutuuskirjassa onnea jäljittää kaksi miestä apurahojen turvin. Kuvataitelija ja kirjailija aikovat saada yhdessä aikaan teoksen suomalaisesta onnesta.

Mitä onni on -romaani oli yksi niistä kirjoista, joiden äärelle Seinäjoen kirjaston vinkkipiiri viimeksi kokoontui. Tammisen kirja pääsi valittujen joukkoon tarinansa, henkilöhahmojensa ja hykerryttäväksi hiotun kielensä ansiosta. Kirja hymyilyttää ja naurattaa, mutta saa myös pohtimaan, onko täysipäiväinen onnen tavoittelu palkitsevaa tai edes mielekästä.

Onnellisuuden oikeutusta miettii myös vanha herra Samuel, joka on ranskalaisen Yasmina Rezan vuonna 2003 suomennetun Autiudessa-romaanin päähenkilö. Autius on vanhan miehen yksinpuhelu, vanhemman vuodatus aikuiselle pojalleen, joka vain matkustelee ja oleilee. Isän pirtaan ei sovi, että joku saavuttaa onnen tuosta vain, taistelematta ja kilvoittelematta. Rezan tekstiä lukiessa kaikkeen tyytymätöntä entistä kotityrannia alkaa jotenkin ymmärtää: mies on menettänyt valtansa myös muilla areenoilla kuin kotonaan. Hienovireisesti, mutta verevästi kirjoittavalta Rezalta on vastikään suomennettu Ranskan presidentin Nicolas Sarkozyn vaalikampanjasta kertova Sarastus.

Paitsi onnen olemusta kirjavinkkipiirin teoksista monet sivusivat tällä kertaa lapsuutta. Niin ruotsalaisen Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan -kirjassa kuin italialaisen Niccolo Ammanitin Taivaan ja maan väliltä -teoksessa lapsi elää kahdestaan alkoholisti-isänsä kanssa. Molempien kirjojen lapset varttuvat aineellisesti ankeissa oloissa, mutta heistä välitetään. Linderborg on kirjoittanut kirjan omista lapsuuskokemuksistaan. Hän kertoo tarinansa rehellisesti ja on sitä mieltä, että hänen lapsuutensa on ollut kaikesta huolimatta hyvä juuri hänelle. Ammanitin kertomuksen päähenkilö on 13-vuotias Christiano, joka joutuu kohtaamaan järkyttäviä asioita ja tekemään rohkeita ratkaisuja isäänsä suojellakseen. Molemmissa kirjoissa on myös vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus.

Piirissä esitellyt Marjane Satrapin omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit toivat illan aiheeseen kiinnostavan näkökulman. Iranilainen lapsuuteni -kirja kertoo nykyään Ranskassa asuvan Satrapin varhaisvuosista Iranissa. Persepolis-sarjan toinen osa Kotiinpaluu kuvaa Marjanen opiskeluaikaa Itävallassa ja hänen kokemaansa ulkopuolisuuden tunnetta sekä vieraassa kulttuurissa että paluun jälkeen kotimaassaan. Kuvat ovat selkeitä ja avautuvat helposti sarjakuviin tottumattomillekin.

Palkittu mainosmies Markku Rönkkö oli uusi tuttavuus vinkkipiiriläisille, joita nyt usutettiin tarttumaan joko Rönkön uutuuteen, Juoksupoikaan, tai aiemmin ilmestyneisiin Talonmieheen ja Roskakuskiin. Rönkkö arvostaa vanhanaikaista, käsillä tehtävää työtä ja suosii romantiikkaa ja inhimillisyyttä. Myös Rönkön huumori puhuttelee: se ei synny koheltamisesta tai vitsikkäistä heitoista vaan on sidoksissa henkilöihin ja heidän sananvaihtoonsa sekä kulloinkin kuvattavaan tilanteeseen ja laajempaan kulttuuritaustaan.

Rönkön uusin kirja kertoo keski-ikäisistä kaksoisveljeksistä, joihin kumpaankin kirjan nimi tavallaan viittaa. Tarinan kehyskertomuksessa veljeksistä toinen, entinen uraohjus, taivaltaa kohti saarta jään peittämällä merellä. Mies on luvannut veljelleen tehdä tämän matkan. Retki on sekä konkreettinen että symbolinen. Sen aikana jäällä tarpoja käy läpi lähimenneisyyttään ja palaa lapsuuteensa, jota leimasi kaksosten vahva yhteenkuuluvuus. Takautumissa kuvataan veljesten kehittymistä eri suuntiin ja uutta lähentymistä sekä päähenkilön yritystä saada ote siitä elämänsä osasta, jota hän laiminlöi uraa tehdessään.

Vinkkipiiriä emännöivät tällä kertaa Elina ja Sirpa. Kuukausittain kokoontuvassa piirissä on mukana kerrallaan kaksi kirjaston työntekijää, joiden valmistelemien vinkkien pohjalta keskustellaan erilaisista kirjoista. Tunnelma on välitön, ja se sallii jokaisen osallistuvan haluamallaan tavalla joko kuunnellen, kommentoiden tai oman lukukokemuksensa jakaen.

Lokakuun vinkkipiirissä ajatuksia herättivät seuraavat kirjat:

Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista. Otava 2008.

Kirjailijan työmaat (toim. Kari Levola). Gummerus 2007.

Petri Tamminen: Mitä onni on. Otava 2008.

Yasmina Reza: Autiudessa. WSOY 2003.

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan. Like 2008.

Marjane Satrapi Persepolis. Iranilainen lapsuuteni. Otava 2004.

Persepolis 2. Kotiinpaluu. Otava 2007.

Niccolo Ammaniti: Taivaan ja maan väliltä. Otava 2008.

Markku Rönkkö: Juoksupoika. Like 2008.

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa. Gummerus 2008.

Äidin pikku pyöveli. Gummerus 2007.

Niels Fredrik Dahl: Viime kesänä. Bazar 2008.

Caroline Salzinger: Terveisiä pahan akselilta. Arkea ja politiikkaa maailman suljetuimmissa valtioissa. Atena 2008.

Roman Schatz: Osta vokaali: runoja A:sta Ö:hön. Johnny Kniga 2008.

Kari Hotakainen: Finnhits. WSOY 2007.

Seuraava kokoontuminen on 27. marraskuuta. Kirjoista pitävien tapaaminen on avoin kaikille kiinnostuneille.

Sirpa Pukkinen

PS: Jos kaipaat lisää ehdotuksia hyvistä kirjoista, tutustu marraskuun kirjavinkkiin. Siinä kerrotaan Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen Lukukirjasta.

Marraskuun kirjavinkki

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi:
Lukukirja. Kirja kirjoista.
Otava 2008.

Lukukirja on nimensä mukaisesti kirja kirjoista. Se on kahden kokeneen kirjallisuuskriitikon yhteistyön tulos, jonka avulla varmasti löytää hyvää luettavaa. Kirja on jaettu 10 teemaan, kuten Lue ja kauhistu, Lue suomentajia, Lue ja naura, Lue ja liikutu. Lukukirja ei ole luettelo lukemisen arvoisista kirjoista, vaan Papinniemen sanoin kirjoittajat ”esseihtivät” kirjoista. Mukana on klassikoita kotimaasta ja ulkomailta, uutta proosaa, runoja.

Tekstit eivät ole kritiikkejä, vaan avaavat käsiteltyihin kirjoihin uusia näkökulmia ja välittävät henkilökohtaisiakin lukukokemuksia. Kirjat ja sitaatit ikään kuin keskustelevat keskenään ja lukijan kanssa, ja kirjan tavoitteena onkin ollut lähestyä kirjoja tunteiden ja elämysten kautta. Teemojen sisällä teksti polveilee luontevasti kirjasta toiseen ja yhdistää toisiinsa kirjoja, joilla ei heti ajattelisi olevan tekemistä keskenään. Esimerkiksi huumorimiehenä paremmin tunnettu Jari Tervo onkin sijoitettu lukuun Lue ja liikutu. Miksi, se selviää lukemalla Lukukirja.

Kirjaa voi lukea monella tavalla: järjestyksessä luku luvulta, sieltä täältä parhaita paloja poimien tai tiettyyn teemaan keskittyen. Lukukirja sopii niin kokeneelle konkarille kuin kirjojen maailmaan vasta vähän tutustuneellekin. Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan; lukemista odottavien kirjojen pino yöpöydällä kasvaa tämän kirjan luettuasi takuuvarmasti!

Elina Kortesmäki

Nalleja, nalleja, nalleja...

Kansainvälistä nallepäivää vietettiin 27.10. jo kymmenettä kertaa. 27. lokakuuta on Theodore Rooseveltin syntymäpäivä ja hänen mukaansahan nalleja sanotaan teddy-karhuiksi.

Tämän vuoden kirjastonalle on nimeltään Björn L. Häntä voi käydä katsomassa osoitteessa http://www.prforeningen.org/ . Nalle on nimetty Björn Lindwallin mukaan, joka on ollut nallepäivän alullepanija.

Seinäjoen kaupunginkirjastossa on esillä kymmeniä nalleja ja nallekirjoja. Lapset voivat halutessaan piirtää oman nallensa kuvan.

Hanna Kotila

Haluamme auttaa!

Suomen suurin kummilapsijärjestö Plan Suomi säätiö täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Seinäjoen kaupunginkirjaston henkilökunta lähti kummilapsitoimintaan mukaan syksyllä 2000, joten melkein alusta asti olemme olleet mukana.

Plan on kansainvälinen kehitysyhteistyöjärjestö, joka on aloittanut toimintansa 1937 ja Suomessa työ alkoi siis 1998. Planin arvoja ovat lapsikeskeisyys, kunnioitus ja ammattimaisuus ja se on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton järjestö. Plan-kummeja on Suomessa jo melkein 30 000 ja maailmanlaajuisesti kummeja on yli miljoona. Lisätietoa Planin toiminnasta löytyy osoitteesta http://www.plan.fi/ .

Kummimaksuja maksetaan vuodessa 300 € lasta kohti. Rahallinen avustus ei mene suoraan kummilapselle, vaan koko hänen yhteisölleen. Näin tuesta pääsevät hyötymään muutkin. Kummien antama tuki käytetään viiteen kehityksen eri osa-alueeseen: terveenä kasvamiseen, oppimiseen, asumiseen, toimeentuloon ja yhteyksien rakentamiseen.

Alkusysäys kummiksi lähtemiseen tuli eräältä henkilökunnan jäseneltä, joka oli matkustanut Perussa ja nähnyt omin silmin miten vaatimattomasti osa ihmisistä siellä elää ja miten vähällä rahalla heitä voisi avustaa. Televisiosta tullut Plan Ilta Lapselle antoi toisen sysäyksen ja kummiksi lähti suurin osa kirjaston henkilökunnasta. Tällä hetkellä mukana on 25 kirjastolaista.

Seinäjoen kaupunginkirjaston henkilökunnalla on kaksi kummilasta, ecuadorilainen 14-vuotias tyttö Jeny ja bolivialainen 17-vuotias poika Javier. Kummeina olemme saaneet seurata heidän kasvuaan ja heidän asuinpaikkansa kehitystä. Olemme saaneet kummilapsiltamme kirjeitä, piirustuksia ja valokuvia. On ollut mielenkiintoista saada tietää heidän elämästään. Me olemme lähettäneet lapsille silloin tällöin kirjeitä, pieniä lahjoja ja kuvan itsestämme.

Suosittelemme kummiksi lähtemistä muillekin kirjastoille ja asiakkaillemme!

Hanna Kotila

Javier

Jeny

Lokakuun kirjanvinkki

Pää tallella - Runoja ikääntyville
toimittaneet Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto,
kuvittanut Virpi Talvite
LK-kirjat, 2008

Ikääntyminen puhuttaa tänä päivänä monia. Mielessä kummittelevat median tuottamat pelottavat vanhuuskuvat. Kuinka meille käy? Miltä tuntuu vanheta? Miltä se tuntuu mielessä? Kuinka hyväksyä uudet kropan sanelemat rajat? Muuttuuko, kypsyykö ihminen vanhetessaan? Missä on se kuuluisa seesteisyys? Eeva Kilven sanoin: ” Missä viivyt seesteisyys? Missä aikailet, tyyneys?”

Runoilijat pystyvät kuvailemaan näitä tuntoja, joita me muut vasta tapailemme. Pää tallella runokokoelmaan on kerätty uudempia runoja ikääntymisestä. Kirjan runot ovat humoristisia, itseironisia, leikkisiä, uteliaita, tunteellisia ja suhteellisuudentajuisia. Surkuttelusta ja voivottelusta ei ole tietoakaan, kun runoilijat ottavat kaiken irti elämästä. Rakkautta ja erotiikkaakaan unohtamatta.

”Ei tämä oma vanheneminen mitään,/ mutta miten kestää nähdä että nuori rakastaja alkaa vanheta.” (Eeva Kilpi)
Hellyys ja kiintymys ovat läsnä ” käsi kiertyy tutusti niveliseen käteen”, ” vanha rakkaus kai näin vakuuttaa / lannistumatonta kestoaan: / en ole yksin. Et ole yksin.”

Oman elämän jatkuminen lapsissa ihmetyttää. ”Lapsi, lapsenlapsi,/ onko se sana missään kielessä yhtä kaunis?” (Kyllikki Villa) ”Nyt se on kunnia, ihana hetki./Sinä luotat minuun, lapseni lapsi./ Pistät kätesi minun käteeni, / ja me olemme Me.”(Veikko Piipari)

Surua ja kuoleman läheisyyttäkään ei kaihdeta. ”Ikä tuntuu jaloissa / ja sydänalassa./ Kun on raskasta kannettavaa. ”(Helena Anhava) Runoissa nähdään mummot lentelemässä, kuvitellaan taivasta ja tulevaa elämää ruohomattona, kuunnellaan matojen muminaa ja todetaan, että ”Vanhuus on niin kuin juusto./ Se on syötävä ennen kuin se loppuu.” (Paavo Haavikko)

Pää tallella on kokoelma kaikenikäisille ikääntyville, hymynkareen suupieleen tuova, paikoin jopa ääneen naurattava. Ja haikeakin.


Jaana Savela

Etsi kirjaa Etelä-Pohjanmaan kirjastoista