Maaliskuun kirjavinkki

Henna-Kaisa Sivonen:
Kasarikirja
Atena, 2008

Kliffaa hei!

Muistatko vielä My little ponyt, Kaalimaan kakarat ja Playmobilit? Entäs Pelle Hermannin, Postimies Paten tai Timo Taikurin? Puhumattakaan neonväreistä, olkatoppauksista tai kreppiraudoista? Jos muistat, olet mahdollisesti elänyt lapsuuttasi tai nuoruuttasi kultaisella 80-luvulla.

Kasarikirja kertoo kaikista näistä asioista ja paljon muustakin. Sen lukeminen on ainakin 70-luvun lopulla syntyneelle nostalgiamatka lapsuuteen. Kirjassa käsitellään vuosikymmenen leluja ja leikkejä, perhettä, koulua, ajanvietteitä ja 80-luvun tapahtumia, tyyliä ja ilmapiiriä. Kirjaa lukiessa tuli monta kertaa ahaa-elämys: ”Voi, noi karkit olikin hyviä!” ja ”Ai niin, tuota leikkiähän tavattiin aina leikkiä välitunnilla.”

Kirjan tekijä kertoo omista kokemuksistaan ja on lisäksi haastatellut yli viittäkymmentä vuosien 1975 ja 1985 välillä syntynyttä henkilöä eri puolilta Suomea. Varsinkin leikkien nimissä ja säännöissä näkyy alueittainen vaihtelu. Samaa leikkiä saatetaan kutsua Länsi-Suomessa ihan eri nimellä kuin Itä-Suomessa.

Kirjaa voi suositella kaikille 80-luvun lapsille ja nuorille, mutta myös sitä vanhemmille, jotka haluavat palata muistelemaan aikaa ennen lamaa. Vaikka kirjassa käsitelläänkin asiaa paljon 80-luvun lasten näkökulmasta, niin on siinä käsitelty tätä ajanjaksoa myös maailmanpolitiikan, tapahtumien, urheilun, musiikin ja tv-ohjelmien kannalta. Siinä on siis muisteltavaa myös vanhemmille.

”Että tämmönen tapaus.” (Jylppy ja Nulli, Pulttibois)

Hanna Kotila

Etsi kirjaa Seitti-verkkopalvelusta

Laskemisen aika

Alkuvuosi on Suomen kirjastoissa kiivaan laskemisen ja tilinteon aikaa. Opetusministeriö kerää vuosittain tarkat tilastotiedot jokaisen kunnan ja kaupungin kirjaston toiminnasta ja kunnat ja kaupungit valmistelevat tilinpäätöksiä luottamuselinten hyväksyttäviksi.

Kirjastojen lainojen määrä, niteiden määrä, aukiolotunnit, toimintamenot ja muut toimintaa kuvaavat luvut tulevat sitten aikanaan internettiin jokaisen halukkaan selattavaksi ja vertailtavaksi.

Tässäpä teille vähän esimakua Seinäjoen kaupunginkirjasto-maakuntakirjaston viime vuoden toimintaluvuista.

Seinäjoen kaupunginkirjasto-maakuntakirjastossa annettiin vuonna 2008 yhteensä 784 833 lainaa. Tämä on 1700 lainaa enemmän kuin edellisvuonna. Pääosa lainamäärän kasvusta tapahtui pääkirjastolla, josta annettiin 603 172 lainaa. Peräseinäjoen lähikirjastossa lainoja oli kaikkiaan 44 076.

Asukasta kohti laskettuna lainoja oli Seinäjoella viime vuonna 20,67. Lainaajia oli kaikkiaan 19 399 eli yli puolet kaupunkilaisista käyttää kirjaston palveluja vuosittain.

Eri aineistolajien vertailussa kirjallisuuden lainaus oli edelleen ylivoimaisesti suurinta, kaikista lainoista 78,9 % oli kirjalainoja. Kirjallisuuden suhteen lainat jakautuivat seuraavasti: aikuisten tietokirjallisuus 27,1 %, aikuisten kaunokirjallisuus 24,8 %, lasten ja nuorten kaunokirjallisuus 43,2 %, lasten ja nuorten tietokirjallisuus 4,9 %. Kokonaislainauksesta elokuvien lainaus oli 3,6 % ja musiikkiäänitteiden 7,8 %.

Myös Seinäjoen kirjastojen kävijämäärä kasvoi hieman edellisvuodesta ollen 307 023 kävijää. Kaupunginkirjaston verkkosivuille tehtiin viime vuonna yhteensä 603 758 vierailua.

Tärkeitähän nämä numerot ovat, mutta eivät kyllä kerro ihan koko totuutta. Kysymys, miten oikeasti mitata kirjaston vaikuttavuutta, on jo pitkään mietityttänyt kirjastolaisia. On tehty erilaisia laskelmia siitä, miten kirjastoon laitettu euro tuottaa erilaisina hyötyinä yhteisölle neljä euroa takaisin.

Silti jään miettimään, että näkyykö noissa luvuissa se, että kirjastopalvelut ylläpitävät monen ikääntyneen mielenvireyttä ja toimintakykyä; miten mitataan se, että kirjaston mahdollistama lukuharrastus on edesauttanut niin monen lapsen opiskelua ja kasvua tasapainoiseksi aikuiseksi; miten mitataan se, että työttömälläkin on mahdollisuus hankkia sivistystä, elämyksiä ja sisältöä elämäänsä juuri kirjastosta, aivan ilmaiseksi.

Ehkä kaikki ei ole mitattavissa?

Tilastojen laskemisen jälkeen on muuten hyvä harrastaa myös mäen laskemista. Pitkien pellavien sijasta voisi nykyperheisiin toivoa vaikka pieniä pellavapäitä…

Mervi Heikkilä

Helmikuun kirjavinkki

Guo, Xiaolu:
Pieni punainen sanakirja rakastavaisille
(suom. Ulla Lempinen)
Atena 2008

Mikään tässä kirjassa ei ole totta paitsi naisen ja miehen rakkaus.

Xiaolu Guon (s. 1973) esikoiskirja Pieni punainen sanakirja rakastavaisille alkaa sanoilla ”Anteksi paha englanti”.

Nuori kiinalaistyttö saapuu Lontooseen vanhempiensa lähettämänä vuodeksi opiskelemaan englannin kieltä. Vanhemmilla on kenkätehdas Kiinassa ja he toivovat että tytär palaa sitä pyörittämään opittuaan englannin kieltä.

Elokuvissa käydessään Zhuang tapaa miehen ja rakastuu. ”Haluan näkeä, missä sinä asut”, sanon. Sinä katsot minua silmiin. ”Olet tervetullut kotiini.”

Siitä kaikki alkaa, väärinkäsityksestä. Kun mies pyytää Zhuangia luokseen vierailulle, tämä luulee sitä kutsuksi muuttaa luokseen asumaan.

Kirjan jokaisen kappaleen alussa on sanakirjamaisesti selitetty jokin sana. Zhuangin kieli on aluksi kangertelevaa ja kielioppi on vielä hakusessa. Kirjan edetessä hänen kielitaitonsa kuitenkin paranee ja teksti muuttuu sujuvaksi. Pieni kiina-englanti sanakirja on hänellä mukana joka paikassa. ”Minä kuljetan tämä tärkeä kirja joka paikkaan, jopa vessa. Sanakirja minun tärkein asia Kiinasta. Siinä kaikki niin yksinkertainen ja selkeä.”

Rakkaussuhde on alusta alkaen ongelmia täynnä. Zhuangin ja miehen ajatusmaailmat ovat täysin erilaiset. ”…Rakastin tai olen rakastanut tai olin rakastanut. Kaikki nämä täsmälliset aikamuodot tarkoittavat, että aika rajaa rakkauden. Ei ääretön. Rakkaus on vain tietyssä ajanjaksossa. Kiinassa rakkaus on aí. Ei aikamuotoja. Ei mennyttä, ei tulevaa. Kiinaksi rakkaus on oleminen, tilanne, olosuhde… Jos rakkautemme olisi kiinalaisessa aikamuodossa, se kestäisi ikuisesti.”

Kirjan teksti on kaunista ja runollista. Lukija voi aavistaa, miten kolkolta tuntuu tulla outoon maahan ja kulttuuriin osaamatta kieltä ja tapoja.

Vuosi kuluu ja Zhuang matkustaa takaisin Kiinaan. ”Ehkä en enää koskaan palaa Englantiin, maahan jossa minusta tuli aikuinen, maahan jossa kasvoin naiseksi, jossa myös haavoituin, jossa koin elämäni hämmentävät päivät ja suuren intohimon ja lyhyen onnen ja vaitonaisen surun… Tiedän että parasta on päästää irti, antaa meidän elää omilla planeetoillamme rinnakkaisia elämiä, ei rajanylityksiä enää.”

Anja Itämäki

Etsi kirjaa Seitti-verkkopalvelusta

Katso kenguru loikkaa…

Pikalainahyllystä uutuuskirja jonottamatta

Innostaako Istanmäki? Tavoitteletko Tammista? Sanoisitko mielelläsi Härkösen Ei kiitos -kirjalle ”Kyllä kiitos”, jos vain saisit sen käsiisi? Seinäjoen pääkirjastossa on muutaman viime kuukauden ajan voinut koettaa onneaan ja saada himoitsemansa uutuuden heti mukaansa. Palautushyllyjen väliin pystytetyn mustan pikalainatelineen ääressä osaa käydä jo moni asiakas aina kirjastoon poiketessaan.

Pikalainoiksi on merkitty kirjastossa kolmisenkymmentä uutuusteosta. Valikoimaa kartutetaan edelleen sellaisilla kirjoilla, joihin on paljon varauksia. Kirjojen laina-aika on kaksi viikkoa. Jotta pikalainat kiertäisivät mahdollisimman tehokkaasti, kengurutunnuksin merkittyjä kirjoja ei voi uusia eikä varata.

Pikalainat eivät ole seinäjokelainen keksintö – samantapainen käytäntö on hyväksi havaittu monessa muussakin kirjastossa. Myös Seinäjoen maakuntakirjastossa pikalainat on otettu hyvin vastaan: jotkut opuksista ovat ehtineet käydä jo kymmenen ripeän lukijan kotona. Pikalainat hyödyttävät muitakin kuin palautushyllylle oikeaan aikaan osuvia, koska ne lyhentävät normaalisti kiertävien kirjojen jonotusaikaa.

SIRPA PUKKINEN

Tammikuun kirjavinkki

Stephen King:
Liseyn tarina,
Tammi, 2008

Liseyn tarina on Stephen Kingin 57. suomennettu teos. Se on rakkauskertomus, joka alkaa kun Liseyn miehen, kirjailija Scott Landonin, kuolemasta on ehtinyt kulua jo kaksi vuotta. Tietenkään, kun kyse on kauhukirjallisuuden mestarista Stephen Kingistä, ei kyseessä voi olla perinteinen rakkauskertomus.

Tarina alkaa kun Lisey lopulta, kahden vuoden lykkäyksen jälkeen, alkaa käydä läpi edesmenneen miehensä jättämiä tavaroita ja papereita. Niistä Liseylle alkaakin selvitä yhtä sun toista karmivaa asiaa Scottin mielisairauden varjostamasta elämästä. Lisey myös huomaa, että Scott on ennen kuolemaansa jättänyt hänelle eräänlaisen ”arvoituspolun”, jossa arvoituksen selvittäminen vie seuraavalle arvoitukselle. Mutta kun polun pää alkaa häämöttää, ei Lisey tiedä haluaakokaan hän tietää, mitä sieltä löytyy. Scottin tavaroiden selvittämisen ohella Lisey myös pitää huolta mielisairaasta sisarestaan Amandasta, jonka huomaakin yllättävällä tavalla liittyvän Scottin tarinaan.

Lisäksi Liseytä kiusaavat julkaisemattomia kirjoituksia metsästävät tutkijat ja psykopaattinen fani, joka ei kaihda keinoja koettaessaan päästä käsiksi Scottilta jääneisiin käsikirjoituksiin. Tästä kaikesta huolimatta Liseyn rakkaus Scottiin on järkkymätöntä ja Liseyn tämän hetkiset tunteet sulautuvat luontevasti takautumiin heidän hyvin läheisestä, mutta välillä jopa pelottavasta yhteisestä 25 avioliittovuodestaan.

En suosittele tätä kirjaa ihmisille, jotka eivät pidä Kingin tavasta jättää luku niin piinaavaan kohtaan, että on suorastaan pakko jatkaa seuraavaan lukuun, vaikka kello näyttääkin jo ties mitä ja seuraavana päivänä on aikainen herätys, sillä sitä tämä kirja teettää. Sen sijaan suosittelen tätä ihmisille, jotka haluavat lukea joko erilaisen rakkauskertomuksen tai vaihtoehtoisesti erilaisen kauhukertomuksen. Ja aivan ehdottomasti suosittelen tätä ihmisille jotka haluavat lukea erilaista Stephen Kingiä.

Elisa Marttinen

Etsi kirjaa Seitti-verkkopalvelusta

Kohti vuotta 2009

Kirjastossamme aloitetaan ensi vuoden toiminnan suunnittelu lähiaikoina. Nyt olisi teillä, hyvät asiakkaat, hyvä tilaisuus kertoa, mitä haluatte Seinäjoen kirjastolta vuonna 2009. Onko teillä mielessänne joku kotimainen kirjailija, jonka ehdottomasti haluatte esiintyvän kirjastossamme ensi vuonna? Entä toivotteko jotain muuta kirjallisuuteen tai kirjastoa sivuavaan aiheeseen liittyvää luentoa? Onko teillä tiedossanne nukketeatteriesitys, satutunnin pitäjä tms. jonka haluaisitte nähdä kirjaston lastenosastolla? Kirjailija, jota toivotte kouluvierailulle? Jotain muuta kirjaston toimintaan liittyvää toivetta tai ideaa?

Kommentoikaa rohkeasti, nyt on mahdollisuus vaikuttaa! Paitsi täällä blogissa, palautetta voi antaa kirjallisesti myös Seinäjoen pääkirjastossa ja Peräseinäjoen kirjastossa. Ihan kaikkia toiveita emme varmasti pysty toteuttamaan, mutta lupaamme ainakin yrittää myös kuuta taivaalta.

Mervi Heikkilä

kirjastotoimenjohtaja

Ruusuvettä ja haukimunia, keittotaito keskiajalla

(ajanjakso noin 400 –luvulta 1500 –luvulle; Suomessa vuosien 1150 ja 1520 välinen ajanjakso); lainaukset ovat Hannele Klemettilän kirjasta Keskiajan keittiö (2007) ja Pirkko Jurvelinin kirjasta Keskiajan keittokirja (2007)

Blomqvist, Jukka & Hakomaa, Auri
Keskiajan keittiön salaisuudet : tuokiokuvia, reseptejä, mausteita
Minerva, 2006
Jurvelin, Pirkko
Keskiajan keittokirja
Art House, 2007
Klemettilä, Hannele
Keskiajan keittiö
Atena, 2007
Makuja menneisyydestä : ruokia ja ruoanvalmistusta 1200 –luvulta 1700 –luvulle
Kankaanpään kaupunginmuseo, 2006



Keskiaika kiinnostaa ihmisiä ja keskiajan keittiö on muodissa. Suomessa ja ulkomailla järjestetään keskiaikajuhlia pitoineen, uusia kirjoja ja tutkimuksia julkaistaan. Silti keskiajan ruokakulttuuria koskevat väärinkäsitykset ovat yhä yllättävän pysyviä. Arkena syötiin pahaa, epäterveellistä, yksitoikkoista ja vetistä kasvissoppaa, jossa lillui muutama lihanpala. Paitsi silloin kun riuduttiin nälässä ja puutteessa. Juhlapäivinä ahmittiin liikaa, liha oli vanhentunutta tai liian suolaista.

Keskiajan joutilaat mässäilivät linnoissaan rasvaista ruokaa ja joivat viiniä aamusta iltaan, alkoholisoituivat ja kärsivät kihdistä. Ylhäisönkin pöydässä liha oli usein pilaantunutta, ja eltaantunutta makua yritettiin peittää ja kätkeä runsailla, kalliilla mausteilla. Pöytätavat olivat myös käsitystemme mukaan iljettäviä – ruokapöytien äärellä vallitsi barbaria ja siivottomuus.

Keskiajan ruokahistorian keskeisiä alkuperäislähteitä ovat keittokirjat ja ruokaohjekokoelmat, ruokalistat, veroluettelot, tilikirjat, testamentit, päiväkirjat, kronikat, erilaiset oppaat, ensyklopediat sekä kaunokirjalliset lähteet. Arkeologia on tärkeä tiede, kun hankitaan tietoja köyhien ruokatavoista keskiajalla. Paneeli- ja seinämaalaukset, miniatyyrit ja puupiirrokset tarjoavat myös hyödyllistä tietoa.

Keskiaikaisten keittokirjojen ja ruokaohjeiden lukeminen nykyaikana on hankalaa, sillä välimerkit puuttuvat. Ohjeilla ei ole aina nimiä, ne ovat lyhyitä, lakonisia ja ympäripyöreitä. Kaikkea ei ole aina edes kirjattu. Taikinan ja leivän tekoa kuvataan harvoin. Määriä, aikoja ja lämpötiloja ei usein ole lainkaan täsmennetty; ”runsaammin”, ”vähän”, ”tarpeen mukaan” tai ”maun mukaan” ovat ainoat tarkennukset.


Herkkusuiden paratiisi
Keskiajan kulttuurissa hyvä ruoka oli arvossaan sekä ruhtinashoveissa että tavallisen kansan parissa. Myös arkena haluttiin syödä mahdollisimman hyvin ja monipuolisesti. Parhaimmillaan keskiaika olikin varsinainen makuelämysten paratiisi.

Normaaleina aikoina maukasta ja hyvää ruokaa oli kaikkien säätyjen saatavilla, eikä talopoika syönyt juuri kartanonherraa kehnommin. Keskiajan lopulla kuitenkin huonot sadot ja sodat aiheuttivat nälänhätiä, ja kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syveni. Ongelmista huolimatta keskiajan loppu oli kuitenkin myös keittotaidon jalostumisen kautta: mestarikokit loihtivat upeita juhla-aterioita ylimysten juhliin, eikä porvareiden pöydissä tai tavallisen kansan pidoissakaan huonosti syöty.

Hovipitojen viihdykkeet
Viihdykkeiden traditio juontui antiikin Roomasta. Aluksi oli kyse aterian kattausten välillä tarjotuista täyteruoista, jotka loivat tarpeellisen tauon, jotta seuraavat ruokalajit pääsisivät arvoonsa. 1400–luvun alkuun tultaessa viihdykkeet monimutkaistuivat ja saivat yhä tärkeämmän roolin. Aiheina käytettiin allegorioita, moraalisia tai uskonnollisia teemoja, ihmisten ikäkausia, astrologisia hahmoja ja myyttisiä eläimiä.

Tavallisia viihdykkeitä olivat näyttävät ruokarakennelmat ja illuusioruoat. Piiraat, joista lennähti lintuja, pasteijoista rakennetut tornit, joissa liehuivat viirit tai taitavasti koristellut kakut, joita leikatessaan ruokailija luuli kyseessä olevan taikinalla kuorrutettu kala. Siilit ja piikkisiat, joiden piikkejä esittivät hopeoidut mantelit.

Ruoanvalmistus ja ruoka-aineet
Keskiajan lopulla kokeilla oli käytössään melko samat ruoka-aineet ja menetelmät kuin nykykokeilla lukuun ottamatta löytöretkien tuomia uutuuksia, joita olivat esimerkiksi peruna, tomaatti, paprikat, kalkkuna ja kaakao. Makumieltymykset ja arvostukset poikkesivat kuitenkin nykyisistä. Mausteita käytettiin runsaammin ja vivahteikkaammin – mieleen tulevat lähinnä intialainen keittiö ja jouluajan makumaailma. Uskonnolla ja kirkon määräyksillä oli huomattava vaikutus ruokailuun. Ammattikokit pyrkivät myös huomioimaan lääketieteelliset uskomukset ja tuon ajan lääketieteilijöiden katsomukset.

Vegetarismi keskiajalla
Keskiajalla vain vettä ja raakoja, maustamattomia kasviksia sisältävä ruokavalio oli harvinainen. Ehdotonta kasvisdieettiä pidettiin muita vaihtoehtoja pyhempänä, vaikkei sitä juuri harjoitettu. Keskiajan kirkko vakuutti uskoville, ettei eläinten tappaminen syömistarkoituksessa ollut syntiä. Keskiajan kulttuurissa kasvikunta liitettiin mielikuvissa yleensä puhtauteen ja nähtiin samalla vastakohtana epäpuhtaalle eläinkunnalle. Kasvien kantamat hedelmät toisaalta olivat hieman epäilyttäviä, ei täysin puhtaita. Kaikki hedelmät viittasivat pohjimmiltaan siihen yhteen, joka sai aikaan syntiinlankeemuksen aikojen alussa.

Pakon sanelemaa vegetarismia noudattivat köyhät, joilla ei ollut varaa lihaan. Vapaaehtoisesti kasvisruokavaliota noudattivat eräät kerettiläisinä pidettyjen ryhmien (kataarit, manikealaiset, bogomilit) jäsenet. Mystikoille ja erakoille kasviksissa pitäytyminen oli tapa kurittaa ruumista ja tavoitella jumalallista suosiota. 1400-luvun kuuluisin kasvisyöjä oli italialainen Leonardo da Vinci, joka kutsui ihmisen suuta ”kaikkien eläinten haudaksi” ja kirjoitti muistikirjoihinsa liikuttavia pohdintoja teuraseläinten kohtalosta.

Kasviksia arkeen ja juhlaan
Keskiajalla kasviksilla oli kuitenkin – viljan ohella – olennainen tärkeä sija tavallisen kansan arkiruokailussa. Vauraampi väki kulutti suhteessa vähemmän kasviksia.

Kasvisvalikoima oli keskiajalla suppeampi kuin nykyään, löytöretkethän toivat ruokapöytään nykyisin paljon käytettyjä kasviksia. Toisaalta yleisessä käytössä oli lajeja, jotka ovat menettäneet merkitystään kuten nauris, palsternakka ja nokkonen. Tosin kasvissyönnin nykyään yleistyessä juuri edellä mainitut kasvikset ovat jälleen monen suosiossa.

Jokapäiväisessä ruokailussa erityisasema oli sipulikasveilla, pavuilla ja kaalilla. Tavallisen kansan pääruokalajeja olivat kaali – papukeitot. Sipulit olivat suhteellisen halpoja ja pärjäsivät hyvin vaatimattomissa kasvuoloissa. Juuresten käyttöikä oli vihanneksia pitempi, koska niiden kasvukausikin oli pitkä. Vihreistä kasviksista käytettiin selleriä, fenkolia, parsaa ja pinaattia. Nokkonen on nykyisin pelkkä villikasvi, mutta keskiajalla sitä kasvatettiin puutarhoissa. Nokkosta arvostettiin maun vuoksi ja nokkonen oli myös tunnettu lääkekasvi.

Sienten käyttömääriä keskiajalla on vaikea arvioida, koska luonnonvaraiset kasvit pääsivät harvoin tilikirjoihin. Osa sienilajeista tiedettiin jo tuolloin myrkyllisiksi ja tiedetään myös, että tryffelit eli multasienet olivat rikkaiden herkkua keskiajallakin.

Mausteet
Keskiajan suuri viehtymys kaukomausteisiin tiedetään hyvin. Ristiretket (1095 – 1270) tutustuttivat eurooppalaiset uusiin idän mausteisiin. Venetsialaissyntyinen Marco Polo (1254 – 1324), suuri merten seikkailija, aloitti vuonna 1271 pitkän maailmanympärysmatkan ja palasi parinkymmenen vuoden päästä kotisatamaan laivat täynnä mausteita. Hänen matkakertomuksensa kiehtoivat myöhäiskeskiajan ihmisiä. Polo kertoi alkuasukkaiden luonnonrikkauksista: näillä oli mustapippuria, muskottipähkinöitä, galangajuurta, neilikkaa ja muita mausteita. Mausteet kiehtoivat mielikuvitusta, ja niitä haistellessaan ja maistellessaan ihmiset uneksivat kaukaisista maista. Mausteet symboloivat valloitettavaa maailmaa ja merkitsivät seikkailua ja pakoa – mutta myös vaaraa.

Simaa ja viiniä viisaille
Keskiajan Euroopassa ei tunnettu vielä kahvia, teetä ja kaakaota. Yleisiä juomia olivat viini ja oluet, eikä pelkkää vettä juuri käytetty ruokajuomana tai edes janon sammuttamiseen. Vesi oli usein epäpuhdasta, vain lähdeveteen saattoi luottaa.

Kaupunkien asukkaat nykyisissä viinimaissa (Ranska, Italia ja Espanja) joivat päivittäin keskimäärin litran viiniä, työmiehet jopa kaksi litraa päivässä.

Makeat mausteviinit olivat myöhäiskeskiajalla suosittuja, niitä juotiin ennen ruokailua tai ruoan jälkeen. Kuuluisin mausteviini keskiajalla on hypocras, joka sai nimensä lääketieteen isän Hippokrateen mukaan. Käytössä oli useita hypocras-reseptejä. Pohjana oli tavallisesti punainen viini, johon oli sekoitettu sokeria ja jauhettuja mausteita, usein inkivääriä, kanelia ja pippuria, joskus muskottia ja neilikkaa. Hypocras –viini valmistukseen oli olemassa maustekauppiailla valmiita jauheseoksia viiniin lisättäväksi, joten kiireisillä (tai laiskoilla) taloudenpitäjillä ei ollut hätää illallisvalmisteluissa. Puolivalmisteita jo keskiajalla!


Leikkaamattoman viinin (viini, jota ei laimennettu vedellä) juomisen palkkana olivat myöhemmin mädäntyneet hampaat, turvonneet posket, huonontunut näkökyky ja tylsämielisyys. Leikattua viiniä piti antaman alle 14-vuotiaille ja ainoastaan ruoka-aikoina. Aikalaiset varoittivat myös oluen vahingollisuudesta. Se vahingoitti päätä ja vatsaa, aiheutti pahanhajuista hengitystä ja pilasi hampaat.

Keskiajalla hyödynnettiin hedelmistä ja marjoista saadut mehut, joko tuoreena tai käymisen jälkeen. Omenasiideri ja päärynäsiideri olivat suosittuja. Villiluumuista, oratuomen marjoista sekä karhunvatukoista tehtiin viinejä.

Keskiaikainen ruokakulttuuri Suomessa
Talonpoikaiset arkiruoat olivat yksipuolisia ja yksitoikkoisia. Joka päivä syötiin viljaruokaa, leipää, puuroa tai velliä, suolakalaa ja keittoruokia.

Suomessa rahvaan tavallisia ruokajuomia olivat vedellä jatkettu piimä ja kalja, mutta pitojuomia olivat sima, hunajajuoma, kalja ja olut.

Kotieläinten lihan ohella käytettiin riistaa. tavanomaisten riistaeläinten lisäksi syötiin myös oravan, näädän ja mäyrän lihaa. Kalaa ja kasviksia syötiin runsaasti.

Pidot voivat alkaa
Kirjojen resepteillä voi kotikokkikin loihtia pöytään ruoat, joissa lumoavat Kaukoidän, Arabian ja Euroopan ihmeelliset maut. Ystäviä, hyvää ruokaa ja juomaa riittää näissä syömingeissä. Käypä pöytään ja aisti ruoat, juomat tuoksuvat…Musikantit aloittavat soittonsa ja talon isäntä kohottaa maljan kunniaksesi… Pidot voivat alkaa.

Sinikka Ijäs