maanantai 16. toukokuuta 2011

Kuuntele kirja

Sen jälkeen kun äänikirjoja alettiin julkaista cd-muodossa, niiden käyttäjäkunta laajeni ja käyttö lisääntyi huimasti. Kirjaston hyllyssä useimmat äänikirjat eivät ehdi kuin välillä piipahtaa; sitten jo seuraava asiakas vie ne mennessään. Myös kasettimuotoisilla äänikirjoilla on edelleen oma käyttäjäkuntansa.

Joillekin äänikirjat ovat ainoa keino päästä kirjojen maailmaan. Äänikirjojen etuna on myös se, että niitä voi kuunnella jotain muuta tehdessään ja ne mahdollistavat jaetun lukukokemuksen, kun kirjaa voi kuunnella yhdessä muiden kanssa.

Pääkirjaston asiakas Juha Kontiainen kertoo omista äänikirjakokemuksistaan:

Kuinka aloit lainata äänikirjoja?

Ensimmäisen äänikirjan taisin ”lukea” suunnilleen kahdeksan vuotta sitten. Olin kuullut kirjastossa olevista äänikirjoista jo vuosia sitten, varmaan jossain radio-ohjelmassa käsiteltiin näkövammaisten kirjastopalveluita. Asia oli kuitenkin painunut insinöörin pinomuistissa aika pohjalle. Kirjasto tuli sitten mieleeni, kun olin laittanut muutaman sata euroa ostettuihin äänikirjoihin. Kun kulutustahti on 1-2 äänikirjaa /viikko, niin kukkaro rupesi ohjaamaan kekseliäisyyttä. Ensin rakensimme ystävien kanssa kierrätysjärjestelmän, mutta sen rajallisuus tuli nykyiseen kulutukseen nähden nopeasti vastaan.

Alkuun lainasin vain cd-äänikirjoja. Kun kirjaston valikoima alkoi tuntua luetulta, huomasin yllättäen, että autoni soittimessa on myös kasettipesä, ja näin alkoi sekakäyttö äänikirjojen osalta.

Millaisia äänikirjoja mieluiten lainaat?

Olen kirjallisuuden suhteen kohtuullisen kaikkiruokainen, luen / kuuntelen kirjoja laidasta laitaan.

Elämänkerta, jonka haluan erityisesti mainita, on Leijona ja kyyhky kenraali Hägglundin kirjoittamana ja lukemana. Kuuntelukokemus oli hieno ja avarsi ajatuksia aika paljon hänen näkökulmastaan.

Dekkarit ja jännityskirjallisuus ovat kuitenkin ehkä mieluisimpia, niissä intensiteetti säilyy ja pitää ajaessa väsymyksen poissa.

Suomalaisesta klassikkokirjallisuudesta löysin Mika Waltarin teokset äänikirjojen myötä. Aikanaan kirjana luettu Sinuhe egyptiläinen löytyi äänikirjana hyllystä, ja kohta käteen osui kirjastosta kaikki mahdollinen äänikirjoina julkaistu Waltari. Oli tosi upeaa viettää aikaa niiden hienojen seikkailujen parissa, jotka Waltari on kuvannut.

Äänikirjojen saatavuus on kuitenkin ongelma, siksi usein otan mitä löytyy. Valikoima äänikirjoissa saisi olla laajempi; tuntuu siltä, että Paasilinnat ovat aina hyllyssä, muista on pulaa.

Missä tilanteessa kuuntelet kirjoja?

Työni ovat paljolti Etelä-Suomessa ja ajomatkaa kertyy paljon, 10-20 tuntia viikossa. Ajan usein perjantai-iltaisin kotiin, ja niistä matkoista alkoi aikanaan syntyä painajainen. Radio Novalta tuli Arttu Harkin V-tyyli ja Radio Suomesta Puhelinlangat laulaa. Molemmat rupesivat nostamaan verenpainetta hieman turhan korkealle, ja oli pakko keksiä muuta tekemistä. Puhelinlaskutkin alkoivat olla turhan suuret.

Ensimmäisen 100 km:n aikana oli viikon työt jo ajatuksissa pureksittu ja seuraavan viikon askareetkin suunniteltu. Iltapäivälehtien lukeminen ajaessa 3-tiellä on turhan riskialtista hommaa, eikä musiikkikaan jaksanut kiinnostaa.

Jostain huoltoasemalta sitten ostin ensimmäisen äänikirjan. Saattoi olla joku Ilkka Remeksen kirjoista – tai joku muu hyvin mukaansatempaava dekkari.

Ajomatkoista tuli mieleen yksi tarina. Reilu vuosi sitten ajoimme tyttäreni Sannan kanssa Lappiin hiihtoreissulle. Hän on myös kirjallisuuden suurkuluttaja, tosin silloin suomalaiset kirjailijat olivat ”tylsiä, eivät ne osaa kirjoittaa, niillä ei ole mitään mielenkiintoista”. Varasin matkakuunteluksi erään Kaari Utrion kirjan. Tämä herätti tyttären kotimaiseen kirjallisuuteen, sieltähän löytyikin Rowlingin veroisia tarinan kertojia!

Olen varmaan kirjallisuuden suurkuluttaja yleensäkin, luen paljon myös paperille painettuja kirjoja. Sängyssä perinteinen kirja mielestäni hakkaa sähköisen. Paksu kirja herättää kopauttamalla otsaan kun nukahtaa, ja kirjanmerkki on helppo laittaa paikalleen. Äänikirjasta joutuu etsimään viimeksi kuultua kohtaa ja arpomaan, kuulinko jo tämän kohdan.


sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Toukokuun kirjavinkki

Isoisän kirja

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalon 1930-luvun Suomi. Otava 2010.

Sirpa Kähkönen on aiemmin Kuopio-sarjansa viidessä romaanissa kuvannut 1930- ja 1940-luvun tapahtumia tarkan taustatyön pohjalta fiktion näkökulmasta. Myös uusimmassa teoksessaan hän käyttää niin tarinankertojan kuin historiantutkijan taitojaan, mutta tarkastelee aineistoaan toisesta, faktuaalisesta kulmasta. Hän käyttää isoisän elämäkerrallisten tekstien lisäksi laajaa arkisto- ja kirjallisuuslähteistöä ja luo ajankuvan, joka rajuudessaan ja väkivaltaisuudessaan on monelle lukijalle tuntematon.

Pienelle Sirpa Kähköselle isoisä oli tärkeä ja läheinen ihminen. Lapsi vaistosi, että isoisän vaikenemisen ja hermostuneisuuden takana oli paljon tuskaa ja kipua. Kirjassaan Kähkönen haluaa kertoa kaiken sen, mille isoisällä ei ollut sanoja.

Vuonna 1904 syntynyt Lauri Tuomainen oli liian nuori joutuakseen sisällissodan taisteluihin, mutta ajan vastakkainasettelut vaikuttivat häneen voimakkaasti. Kiivaan luonteensa ja tiukan oikeudentuntonsa takia hän joutui jatkuvasti kahnauksiin auktoriteettien kanssa ja päätyi lopulta lähtemään Neuvostoliittoon punaupseerien kouluun. Hän karkasi kuitenkin jonkin ajan kuluttua takaisin ja joutui kahteen otteeseen poliittisena vankina Tammisaaren pakkotyölaitokseen yhteensä yli seitsemäksi vuodeksi.

Rinnan isoisänsä tarinan kanssa Kähkönen kertoo 1920- ja 1930-lukujen äärivasemmistolaisten kohtaloista ja poliittisesta elämästä Suomessa. Kommunistiseen aatteeseen uskovista monet, kuten Laurin kaksi veljeä ja morsian, lähtivät turvallisemman tai paremman elämän toivossa Neuvostoliittoon ja katosivat sille tielleen.

Isoisä ei muistiinpanoissaan kerro paljonkaan vankilassaoloajastaan, ja siltä osin Kähkönen käyttää arkistomateriaalia kuvatakseen poliittisten vankien elämää opiskeluineen, mellakoineen, syömälakkoineen ja kovavuodearesteineen. Äänen ja kasvot saavat monet Lauri Tuomaisen kohtalotoverit, kuten rakastavaiset Sulo Kokkonen ja Kalle Lindholm, jotka eivät enää kohdanneet vankilan ulkopuolella, tai Petter Sorjonen, jonka lapset eivät koskaan saaneet kuulla hänen perusteluitaan vankina ololle.

Isoisästä tuli vankila- ja sotakokemustensa jälkeen ”piinkova kommunisti, hermostunut isä, ymmärtämätön aviomies. Ja 1960-luvulla hellä isoisä.” Hän jätti lyijynraskaan perinnön ja tyttärentyttärelleen tehtävän: selvittää millainen oli isoisän ”myrskyinen kesä ja korkea keskipäivä.”

Se tehtävä on nyt suoritettu.

Hannele Puhtimäki