keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Liian vähän kirjoja?




Apilan ensimmäinen aukiolokuukausi on takana. Kävijöitä on alkuviikkojen jälkeenkin riittänyt siten, että joka arkipäivä ovista astuu sisään 1200 -1900 ihmistä. Huima kasvu Aallon kirjastotalon noin 500 kävijään! Lainaluvutkin ovat mukavia: 2000- 5000 lainaa päivässä.

Palautteen perusteella pääosa asiakkaista on palveluun ja kirjastoon hyvin tyytyväisiä. Automaatitkin ovat alkuongelmien jälkeen toimineet tyydyttävästi ja ihmiset ovat pitäneet niitä helppokäyttöisinä.

Joskus kuulee kommentteja aineistoista. Kun talo on suuri, vähäistä kirjamäärää ihmetellään. Kirjamäärä ei tokikaan ole sen vähäisempi kuin Aallon talossakaan, mutta isossa tilassa hyllyt näyttävät pienemmiltä.
Miksei sitten lisätty hyllyjä roimasti? Siihen on kaksi syytä. Ensinnä haluttiin antaa tilaa asiakkaille. Ei haluttu, että kirjasto näyttää kirjavarastolta, vaan täytyy olla pöytiä ja tuoleja, joissa istahtaa ja tutustua aineistoihin tai järjestää tapahtumia tai tehdä vaikka läksyjä.

Toinen, ehkä vielä tärkeämpi syy, liittyy siihen, että pääkirjasto ei ole vielä valmis. Aineistojen ja hyllyjen määrä on lopullinen vasta sitten, kun avaamme Aallon kirjaston ovet remontin jälkeen 2014. Pääosa sinne sijoitettavista kirjoista on tällä hetkellä Apilan avovarastossa alakerrassa. Historia, taiteet ja kansatiede ovat hyvin lainattuja ja käytettyjä aineistoja ja halusimme, että ne ovat asiakkaiden käytössä Aallon talon remontista huolimatta. Siitä syystä ne eivät ole pahvilaatikoissa etävarastoissa, vaan väliaikaisesti sijoitettuna kirjasto Apilaan.

Apilan avovarasto on muutenkin mielenkiintoinen paikka: Sieltä voivat asiakkaat tehdä ihania kirjalöytöjä, ehkä juuri niitä lapsuuden tai nuoruuden suosikkeja, joiden tunnelmaan on mukava palata. Valikoimaakin riittää: hyllymetrejä on kaikkiaan yksi kilometri kaksisataa metriä. Varastossa voi myös vaikkapa digitoida vanhoja dioja tai vhs-kasetteja ja näin säilyttää jälkipolville oman suvun historiaa. Myös mikrofilmien lukulaitteita on väliaikaisesti sijoitettuna avovarastoon. Aikanaan nekin kannetaan remontoituun Aallon kirjastoon ja ne, sekä mikrofilmit ja –kortit, saavat sieltä arvoisensa ja riittävän tilan.


Syksyn illat pimenevät ja ovat omiaan lukulampun alle istahtamiseen. Minulla on juuri nyt kesken Maria Turtschaninoffin koukuttava fantasiaseikkailu Helsingin alla. Mikä sinulla on kesken?

Mervi Heikkilä
kuva Mikko Lehtimäki

maanantai 1. lokakuuta 2012

Lokakuun kirjavinkki

Nyt vasta näen


Nyt vasta näen on hyvä valinta sanallista ruisleipää halajaville. Vuonna 2009 ilmestynyt teos sisältää 14 henkilöhaastattelua, jotka ravitsevat lukijaa eri tavalla kuin pullamössöhenkilöjutut, jotka nekin toki viihdyttävät. Koska haastateltavat ovat itse äänessä, kertomuksista puuttuvat kokonaan teennäiset kuvailut heidän ulkonäöstään ja siitä, miten kauniisti auringonvalo leikittelee heidän hiuksillaan.

Haastattelut on tehnyt toimittaja Riitta Kylänpää, ja valokuvat on ottanut Kaisa Rautaheimo. Kerronta on minämuodossa eli siinä kuuluu vahvasti haastateltavien oma ääni. Kirjan esipuheessa toimittaja kertoo pyytäneensä ennakolta haastateltaviaan miettimään sellaisia hetkiä, jotka ovat saaneet heidät oivaltamaan elämästä jotakin syvällistä. Näiden hetkien ympärille tarinat kietoutuvat.

Tekstit hioutuivat toimittajan ja haastateltavan yhteistyönä: henkilöt saivat osallistua lopullisten tekstien muotoutumiseen ja muuttaa lauseita omaan suuhunsa parhaiten sopiviksi. Tekstin luettuaan he saivat halutessaan kertoa lisää asioiden taustasta. Menetelmä vaikuttaa hyvältä: tarinat ovat persoonallisia ja moniäänisiä: Pentti Linkola erottuu Annikki Tähdestä ja Rafael Wardi Risto Pelkosesta.

Kaikki kirjaa varten haastatellut ovat niin sanotussa kypsässä iässä, joten luettavaksi tarjoutuu paitsi yksilöllisiä kertomuksia myös eräänlaisia ajankuvia. On mielestäni hellyttävää, miten kuvataitelija Rafael Wardi löysi värit pesuainepaketin kyljestä kulkiessaan äitinsä kanssa keräämässä korjattavia vaatteita äidin osto- ja myyntiliikkeeseen. Kun Kaisa Korhonen kertoo tajunneensa nelikymppisenä, millä tavoin lapsuudenkodin hengellisyys ja myöhemmin tärkeäksi tullut työväenliike elävät hänessä rinnakkain ja osin päällekkäisinä, hänen kokemuksiinsa on helppo samaistua.

Kirjaa varten haastatellut ovat sen ikäisiä, että sota on vaikuttanut heidän elämäänsä tavalla tai toisella. On täysin ymmärrettävää, että he haluavat myös puhua tuosta heitä ja heidän tarinaansa muovanneesta ajanjaksosta. Vaikka haastatteluissa on siis yhteisiä nimittäjiä, jää päällimmäiseksi avartava moniarvoisuuden tunne: kaikki kirjassa ääneen päässeet ovat omia persooniaan. Tätä vahvistavat myös Kaisa Rautaheimon hienot valokuvat.

Haastateltavat kertovat myös karuista asioista. Silti lukijan ei tarvitse kokea olevansa tirkistelijä. Tarinat ovat yleisinhimillisiä ja lähestymistapa viisas. On kiinnostavaa, miten Pentti Linkola kuvailee olleensa pikkupoika, joka ei pysynyt koulussa paikallaan ja jolle koulunkäynti siksi tuotti ”surua ja mustaa”. Kun yritysjohtaja Tauno Matomäki kertoo siitä, miltä hänestä tuntui pikkupoikana kuulla ensimmäisen kerran elävää musiikkia, on hänen tarinaansa helppo eläytyä.

Elämän merkityksellisistä hetkistä kirjassa kertovat mainittujen lisäksi myös Ulla Rantanen, Esko Varilo, Markku Lehmuskallio, Sisko Istanmäki, Lassi Nummi, Yrjö Kukkapuro, Helena Kekkonen ja Arne Nevanlinna.

Sirpa Pukkinen