perjantai 11. toukokuuta 2012

Valkoinen kokolattiamatto?


Ihmisillä on hyvä mielikuvitus – onneksi. Ilman sitä ei olisi esimerkiksi meille kaikille niin rakasta kaunokirjallisuutta. Mitä ei tiedetä, se keksitään. Uusi kirjasto on myös jo synnyttänyt monia tarinoita ja hauskoja uskomuksia, vaikkei sitä ole vielä avattukaan – tai ehkä juuri siksi.

Tarjoamme nyt blogimme lukijoille kattauksen kuvia uudisrakennuksesta. Rakennustyöt ovat lopuillaan, mutta valmista ei vielä ole, se kannattaa muistaa. Jo nyt voi kuitenkin mielestäni nähdä, että olemme saamassa kirjaston, josta voimme olla ylpeitä ja jota varmasti tullaan käyttämään paljon.

Varastohyllyt ovat jo paikoillaan sekä ensimmäisessä kerroksessa kirjastoauton varastossa (kuvassa) ja lehtivarastossa että alakerran kirjavarastossa.

Joka puolella lattiat on huolellisesti suojattu. Tässä kuvassa näkyy osa Jaaksi-salista, jossa aikanaan saadaan nauttia kirjallisuudesta ja musiikista, ehkäpä myös tanssista ja teatterista sekä oppia uutta erilaisilla luennoilla ja seminaareissa.

Vastaanoton tiski on vielä paketissa, mutta jo oikealle paikalle sijoitettuna.

Kokoelmien lisäksi uudessa kirjastossa annetaan tilaa asiakkaille. Lasten leikkikulttuurille ja vaikkapa satutuokioille ja nukketeatterille on pieni mutta jännittävä ja hauska leikkitila lastenosastolla.

Lasten kuvakirjalaatikot ovat myös jo saapuneet. Niistä lapset ylettyvät itse plaraamaan ja valitsemaan lukemista.

Kirjasalissa on monia kauniita yksityiskohtia, kuten tämä ikkuna. Eikö se olekin kuin taulu?



Työhuoneet toisessa kerroksessa ovat valoisia. Suurimpaan
työhuoneeseen tulee kuuden ihmisen työpöydät.

Lattiamateriaaleja kirjaston uudisrakennuksessa on useita. Valkoisen laattalattian lisäksi on esimerkiksi julkiseen tilaan tarkoitettua, allergiatestattua synteettistä tekstiilimattoa, joka ei suinkaan ole valkoista, vaikka huhut niin kertovatkin.

Alakerran istuinsyvennysseinän kauniit värit hivelevät silmiä. Yksi syvennys on samalla pelitila, joka on tarkoitettu niin konsolipeleille kuin lautapeleillekin.

Miksi sitten uusissa kirjastoissa oikein on pelitiloja? Kysymykseen vastaa kirjastomme lasten ja nuorten palveluiden palvelupäällikkö Tuija Seppänen: ”Kirjastoissa on erillisiä pelitiloja, jossa voi kokeilla tai pelata yhdessä tovereiden kanssa pelejä, joiden pelaamisessa noudatetaan ikärajoja. Pelit ovat osa kirjastoaineistoa, ja joita on myös lainattavana. Kirjastossa voi pelata myös lautapelejä. Erillinen tila tarvitaan siksi, etteivät pelaamisesta mahdollisesti aiheutuvat äänet häiritse muuta kirjastonkäyttöä. Kaikilla tulee olla yhtäläinen oikeus tutustua kaikenlaisiin aineistoihin riippumatta siitä onko itsellä laitteita vai ei. Pelien kirjo on moninainen ja niillä on yhteytensä myös muuhun aineistoon kuten musiikkiin tai kirjallisuuteen. Pelejä on sekä viihde- että oppimiskäyttöön. Kirjastossa tullaan järjestämään myös asiakkaille info- ja koulutustilaisuuksia aiheesta. 2000-luvun kirjastoon tullaan paitsi etsimään tietoa ja lukuelämyksiä, myös viihtymään ja viettämään aikaa.
Kannattaa tutustua mediakasvatusaineistoon sivulla http://mediakasvatus.kirjastot.fi/  Katsokaapa myös lyhyt video (5 min) Kirjastokaistalta : ”Taipuuko kirjasto pelipaikaksi”

Lisää kuvia ja tietoa pääkirjaston uudisrakennuksesta voit saada esimerkiksi Seinäkuun yö –tapahtumassa 16.5. Lyseon luokkatiloissa klo 20.00, jolloin kerron viimeisimmät kuulumiset aiheesta.

Mervi Heikkilä
Kirjastotoimenjohtaja

tiistai 1. toukokuuta 2012

Toukokuun kirjavinkki

 Kansalliskirja – Hautalalta lyhyesti

Turkka Hautala kertoo muutaman sivun mittaisissa Kansalliskirjan tarinoissaan oivaltavasti ja tarkkanäköisesti meidän suomalaisten elämästä. Joiltakin sivuilta huokuu nostalgia: Niissä Hautala taitaa ammentaa omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja tuolloin mieleen jääneistä kuvista, tunnelmista ja tuoksuista. Salo- ja Paluu -romaaneistaan kiitosta saanut Hautala onkin omistanut kirjansa myös isovanhemmilleen.

Kaikki tarinat eivät tähyä menneisyyteen, vaan ovat tiukasti kiinni tässä päivässä. Ne kertovat muun muassa ihmisistä, joita on tapana kutsua syrjäytyneiksi. Kun he saavat äänensä kuuluviin, lukija saa taas hiukan erilaisen näkökulman asioihin.

Hautalan lyhytproosasta tulevat mieleen pinnistelemättä Petri Tammisen Elämiä-kirjan pienoiselämäkerrat sekä Kari Hotakaisen Finnhits-kokoelma, vaikka jokaisella miehistä onkin oma tyylinsä ja persoonallinen lähestymiskulmansa kuvattaviin.  Yhteistä on lyhyen muodon ja tiiviin ilmaisun lisäksi ennen muuta se, että kaikki kolme taituroivat traagisen ja koomisen raja-alueella. 

Hautalan tarinoita lukiessa saa varautua tunnetilojen vaihteluun. Ärtymys tai vastenmielisyys tarinan henkilöä kohtaan saattaa seuraavassa hetkessä vaihtua empatian ailahdukseen. Henkilöt on kuvattu muutamalla lauseella niin tarkasti, että heistä tulee uskottavia ja tutun oloisia.

Kirjassa on viitisenkymmentä tarinaa, joiden nimet kertovat jotain olennaista sisällöstä ja ovat sitä paitsi hykerryttäviä jo sellaisenaan. Omia otsikkosuosikkejani ovat ainakin Vanha mies murahtaa, Sipsikulho ehtyy ja Silloin tällöin moikkaaja

Hautala viljelee pieniä yksityiskohtia ja erilaisia puhetyylejä ja saa siksikin aikaan nautittavaa tekstiä.  Voiko leikkeleitä pakastaa -kertomuksen Taina silmäilee turhautuneena pyykitöntä ja pölytöntä kotiaan, antaa katseen liukua hääkuvaansa ja huomaa, että pihamaalla kuvatun hääparin takana nurmikolla lojuu puolikas pasteija.  Taina yrittää epätoivoisesti keksiä, mitä voisi tänään jakaa muiden kanssa netissä. Vihdoin hän oivaltaa jääkaappiin kurkistaessaan: Hänhän voi aina kysyä muilta, voiko leikkeleitä pakastaa. 

Hulvattomimmillaan Hautala on kirjoittaessaan suomalaisten mopopoikien ehtymättömästä syljenerityksestä ja ehkä koskettavimmillaan silloin, kun hän kuvaa yksinäisyyttä tai sellaista vaatimattomuutta, jota muuan Aarne edustaa. Hän epäröi syntyä, koska ei halua satuttaa äitiään ja luopuu taistelusta syöpää vastaan, jotta muut eivät joutuisi maksamaan hänen sairastamiskulujaan.

Miten Valppaat sääriparit -kertomus liittyy pohjalaisuuteen ja minkälaisia Riipisen listoja kirjoittaa suomalainen mies eroa hautovalle vaimolleen ja kenties isättömäksi jäävälle pojalleen? Muun muassa nämä seikat selviävät, kun ahmaisee Hautalan pienen, mutta suuren kirjan. 

Sirpa Pukkinen