lauantai 25. elokuuta 2012

Hiljaista kuin kirjastossa?


No eipä ole hiljaista! Ensimmäinen viikko Apilan aukioloa on takana. Suunnittelimme ja rakensimme kirjastomme niin, että sisältöjen lisäksi se tarjoaa asiakkaille yhteisen tilan: sen kuuluisan olo- ja työhuoneen. Kukaan meistä ei kuitenkaan osannut odottaa näin mahdotonta vilskettä. Asiakkaat ovat todella ottaneet kirjaston omakseen. Ihanaa!

Lukuportaissa luetaan ja tehdään läksyjä, keinulavittoilla syvennytään kirjoihin ja ihaillaan maisemaa, lapset leikkivät Piilomaassa, nuoriso tapaa tuttuja lukukoloissa, kahviossa hörpätään kahvit ja seurustellaan ystävien kanssa.

Tästä kaikesta syntyy väistämättä jonkin verran ääntä, vaikka akustiikkaa olisi kuinka mietitty. Toisia ääni ei haittaa, toiset kaipaavat hys-hys-hiljaista kirjastoa. Etukäteen yritimme ottaa molemmat huomioon ja suunnittelimme kirjastoon hiljaisen lukusalin. Sekin on otettu käyttöön heti ensi päivästä lähtien. Hienoa!

Paljosta käytöstä seuraa myös se, että uudet automaatit ja RFID-tekniikka ovat joutuneet kovalle koetukselle heti alkuunsa. Lainaus ja palautus toki onnistuu, mutta säätämistä ja korjaamista on vielä. Lainausautomaattien huolto jatkuukin heti alkuviikosta. Kyllä ne vielä priimakuntoon saadaan, ihan varmasti.

Ensi viikolla viimeistellään vielä muutakin: esimerkiksi polkupyörätelineet tuodaan pihaan, ulko-oven avauspainike asennetaan ja opasteiden teippaus jatkuu.

Pieni keskeneräisyys on osittain seurausta siitä, että keväällä muuttomme alku viivästyi parilla viikolla. Halusimme silti avata ovet alkuperäisessä aikataulussa, sillä tiesimme, miten malttamattomina uutta kirjastoa odotetaan. Onneksi asiakkaat ovat kuitenkin suhtautuneet kaikkeen oikein kärsivällisesti. Tästä meidän on hyvä jatkaa yhdessä palvelun parantamista.

Mervi Heikkilä
kirjastotoimenjohtaja

PS. Olettehan jo tutustuneet Apilan näyttelyihin. Alakerrassa on nuorten ottamia valokuvia, aulassa Seinäjoen kansalaisopiston Maanantain keramiikkaryhmän ihania töitä.

Sama

torstai 16. elokuuta 2012

ÄN YY TEE…


On torstai-ilta. Pääkirjaston uudisrakennuksen Apilan avajaisiin on aikaa reilut kolme vuorokautta. Kuvittelin etukäteen, että muuttoon varattu aika riittää hyvin. Että viimeisenä viikkona enää hienosäädetään ja harjoitellaan.

Tietenkään kuvitelmani ei pitänyt paikkaansa. Kirjaston pihan asfaltointi aloitettiin tänään, automaateissa on säätämistä, tietokoneista osa on vielä laatikoissa, kirjatalon kalat ovat asentamatta, huopatossut vielä tilauksessa, tiskien työtuolit teillä tietymättömillä, hyllymerkintöjä puuttuu… Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Silti avaamme kirjaston ensi maanantaina tasan kello kaksitoista. Jokin laite saattaa silloin vielä puuttua, joku pieni palvelun osa-alue ehkä aloitetaan vähän myöhemmin, mutta se ei ole kovin tärkeää. Kirjastomme on valmis, kun siellä on olennaisin: asiakkaat.

Vaikka minun ja monen muun työntekijän olo tällä hetkellä on kuin kuivauslinkoon joutuneella vanhalla rasalla, uskallan ja saan röyhistää rintaani: Ihan kohta Seinäjoki saa yhden maailman kauneimmista kirjastoista, toimivan, monipuolisen ja palvelevan. Kirjasto on sivistyksen ja kulttuurin koti ja sen ovet tulevat jatkossakin olemaan auki ihan jokaiselle.

Mervi Heikkilä

 

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Elokuun kirjavinkki

Suojassa peltipipon alla



Fredrik Lång: Minä, Dosentti ja Jane.
Suomentanut Marja Kyrö. 209 s. Tammi 2009


Fredrik Långin teoksen aloitus tuo mieleen norjalaisen Jan Kjærstadin muutamia vuosia aiemmin ilmestyneen Viettelijä-teoksen alun: samalla tavoin kohtalonomaisesti astuu kirjallisuuskriitikko Richard (Dick) Soderstrom kotiinsa, vaikkakaan ei Viettelijän Jonas Wergelandin lailla löydä vaimoaan kuolleena, vaan tuntee ainoastaan uhkaavasti tämän tuoksun jääneen asuntoon.

Onhan teoksilla muutakin yhteistä: molemmat luovat leikittelevällä tarinoinnilla tarkan kuvan ilmestymismaansa elämästä. Långin teoksessa teräviä, totuudessaan kirpaisevia ja naurattavia nuolia sinkoilee sarjana niin maan kulttuurielämää kuin akateemista ja mediamaailmaa - ja oikeastaan koko yhteiskuntaa - kohti.

Richardin elämä on päätynyt siihen pisteeseen, että hän valtalehden kirjallisuusarvostelujen sijaan joutuu kirjoittamaan blogitekstejä, avioliitto on loogisesti päätellen ohi, ja kaiken lisäksi hän uskoo kärsivänsä sähköyliherkkyydestä ja kulkee siitä syystä kuparipellillä vuorattu pipo päässä.

Dick tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi toisinajattelijaksi maailmassa, jossa kulttuuria listataan ja kirjailijoita kilpailutetaan ja josta Suurten ajatusten lipunkantajat ovat tyystin kadonneet. Surkuhupaisaa on, että hän, joka vihaa jännitysromaaneita jo lajityyppinä, joutuu itse keskelle trilleriä ja jopa sitä selvittelemään.

Richard on ristiriitainen hahmo: samalla kun hän on todessa terävyydessään ihailtava, on hän myös rasittava, naurettava ja säälittävä. Mutta ehkäpä juuri säälittävyyden takia terävyydet onkin helpompi ottaa vastaan?

Långin kieli on upeaa, se kulkee kuin itsestään luovien, pujotellen, iskien. Tekstistä voisi poimia katkelmia ja koota kirjasen ”Dickin kootut piikit” virkistykseksi masentavia hetkiä varten.



Hannele Puhtimäki