Minun kirjastoni

Erinomaista, että otsikko voi tarkoittaa sekä yksikköä että monikkoa. Tässä se tarkoittaa monia.

Olen aina lukenut paljon kirjoja. Vaikka lapsuudenkotini oli vaatimaton, kirjakaappi siellä oli. Sen sisältöön kuului muutamia kirjoja, jotka vaikuttivat ja painuivat mieleenkin pysyvästi. Ylitse muiden Z. Topeliuksen kootut teokset, ensiksi kertomus- ja runokokoelmat Lukemisia lapsille sekä pian sen jälkeen tärkeimmät, Välskärin kertomukset ja muut historialliset romaanit, huipentumana mestarin vanhuudentuotantoon kuuluva Tähtien turvatit vaikuttivat varmasti ensin historian valikoitumiseen mieliaineeksi koulussa, sitten pääaineeksi yliopistossa ja lopuksi työuraan.

Kotikirjasto oli elämäni ensimmäinen tärkeä kirjasto. Melko varhain aloin erottaa siitä omat kirjani eri kirjastokokonaisuudeksi, jonka kirjat luetteloin. Lahjatoivomusteni kärjessä oli aina kirja. Omakin kirjasto karttui.

Omat kirjat eivät tietenkään riittäneet tyydyttämään lukuhalua, joka kiihtyi kansakoulusta oppikouluun siirryttyä. Kouluilla oli lainakirjastoja, ”lainastoja”, ja niitä käytin ahkerasti. Ne olivat tärkeitä kirjastoja mahdollistaessaan vaikkapa maailmankirjallisuuden tärkeimpien klassikkojen lukemisen iässä, jolloin muisti on parhaimmillaan.

Aivan uuden maailman avasivat yliopistojen tieteelliset kirjastot. On suurenmoinen elämys kulkea tieteellisessä kirjastossa, varsinkin historia-osastossa. Kirjaston ominaistuoksu ei ole niin vahva kuin arkiston, mutta onhan siinä sekin. Jyväskylän yliopiston oli ensimmäinen, Göttingenin toinen, Helsingin kolmas.

Vieläkin poikkean mielelläni tutuissa yliopistokirjastoissa aistimassa mennyttä, viime talvena Wienissä, toissa vuonna Göttingenissä. Helsingin kupolin alle tulee vielä joskus oikeaakin asiaa.

Iän, asuntojen koon ja tulojen kasvaessa pääsi vanha viettymys oman kirjaston kartuttamiseen vauhtiin. Ostin kiinnostavia kirjoja, sekä fiktiota että – varsinkin – faktaa. Kerran luetusta kirjasta on erittäin vaikea luopua, vaikka varsinkaan kaunokirjallisuuden puolella tulee erittäin harvoin luetuksi kirjoja uudelleen. Sama koskee useimpia tietokirjojakin. Jotenkin vasta silloin kirjan sisältö on otettu haltuun, kun se on paikallaan omassa hyllyssä.

Seinäjoen erinomaista kirjastoa olen käyttänyt aika vähän.  Nyt kun hyllytilan äärirajat ovat tulleet auttamatta vastaan, on otettava järki käteen.

Lukemisesta en tietenkään luovu. On vaikea kuvitella tablettien tai sellaisten sivuuttavan painettua kirjaa, vaikka lehtien puolella niin saattaa käydäkin. Siitä voin onneksi olla varma, että painettu sana väistyy, jos niin kerran tapahtuu, paljon myöhemmin kuin oma aikani.      

Kari Hokkanen    

Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.

Heinäkuun kirjavinkki

Robertson Davies:
Viides rooli.
Tammi 1984.

Kun historianlehtori Dunstan Ramsay jää eläkkeelle, julkaistaan lehdessä tavan mukaan elämäkertakirjoitus, joka hänen mielestään on kuitenkin niin vähättelevä ja vääristävä, että hän haluaa kirjoittaa rehtorilleen ”oikean” elämäntarinansa.

Tarina saa alkunsa sattumasta, lumipallon osumisesta 10-vuotiaan Dunstablen eli Dunstanin sijaan pastorinrouvan päähän. Tapahtuma vaikuttaa kohtalokkaasti monen ihmisen elämään. Dunstanissa se saa aikaan syyllisyydentunteen, jonka lievittäminen ohjaa hänen toimiaan jatkuvasti.
Dunstanin ja hänen ystävänsä Percyn, lumipallon heittäjän, elämät kietoutuvat vastakohtaisuuksistaan huolimatta toisiinsa enemmän tai vähemmän kiinteästi. Pienestä Deptfordin kylästä Dunstan matkaa Euroopan sotatantereille ja myöhemmin pyhimysten tunnistus- ja kuvailuretkille ympäri maailmaa, jolloin hän sirkusseurueisiin tutustuessaan kohtaa uudelleen menneisyytensä.

Kanadalaisen Robertson Daviesin tuotanto on laaja ja kiitelty, mutta suomeksi siitä on ilmestynyt vain kolme teosta, joista Viides rooli ensimmäisenä. Davies kuvaa, kuinka erilaisin tavoin maailmaan voi asennoitua. Jokainen ratkaisee, suhtautuuko elämän tarjoamiin kummallisuuksiin sattumana, kohtalona vai ihmeinä. Vai onko kaikki omien tekojen seurausta, jolloin jokainen saa ansionsa mukaan? Davies on riemastuttava tarinankertoja, hyvin vakuuttava myös lukijaa huijatessaan.
Lukijan pohdittavaksi jää, onko Daviesin päähenkilön Dunstanin kirjoittama tarinakaan totuudenmukainen, vai onko se yhtä kuvitteellinen kuin hänen maailmankuulusta taikurista Magnus Eisengrimistä sepittämänsä elämäkerta.

Hannele Puhtimäki

Minun kirjastoni

Aallon kirjastojen äiti on Viipurissa, kaunein tytär Seinäjoella

 

Eteläpohjalaisen katse kiinnittyy Viipurin kirjaston luentosalin kattoon. Jossakin meilläkin näkyy tuo rimoista konstruoidun katon aaltoileva vapaa viiva, jolla Alvar Aalto pehmensi puhdasta funktionalismia, mutta missä? Vastaus on oikeastaan kiehtova, sillä sama kattorakenne löytyy Alajärven kaupunginkirjastosta, rakennuksesta, joka oli akateemikon työuran viimeisiä töitä. Viipurin kirjasto taas oli ensimmäisiä ja vieläpä se luomus, joka Paimion parantolan ohella sinkautti Aallon kansainväliseen kuuluisuuteen.

Tarkkaan ottaen Viipurin kirjasto oli Aallon ensimmäinen kirjasto ja Alajärven kirjasto hänen viimeisensä. Aikaa ensimmäisestä viimeiseen kului lähes puoli vuosisataa. Väliin mahtuu useampi Aallon suunnittelema kirjasto, muun muassa Seinäjoen kaupunginkirjasto, jonka kauneutta taidehistorioitsijat ovat ylistäneet.

Korjauksen jälkeinen rakennus hohtaa nyt valoisuuttaan. Arkkitehtikilpailu järjestettiin jo vuonna 1927. Sen voitti nuori Alvar Aalto jättäen kakkoseksi Viipurin oman kuuluisuuden Uno Ullbergin. Kilpailuohjeista oli luettavissa pyrkimys pohjoismaiseen klassismiin. Aallon työssä kuten muissakin kilpailutöissä näkyi selvästi Tukholman kaupunginkirjaston suunnitelleen ruotsalaisen Gunnar Asplundin vaikutus. Aallon nimimerkki kilpailussa oli WWW, tuttu kirjainkolmikko tämän päivän nettimaailmasta. Alvarin W lienee tullut Wyborgista.

Kirjaston rakentaminen lykkääntyi vuosilla, kun viipurilaiset alkoivat kiistellä kirjaston paikasta. Lopulta kirjasto päätettiin sijoittaa Torkkelinpuiston kulmaan, vastapäätä Punaisen lähteen toria, ja tontin vaihdoksen vuoksi Aalto joutui tekemään uudet suunnitelmat. Hän luopui klassistisista piirteistä ja antoi funktionalismille tyypillisen, ihmisen tarpeista lähtevän käytännöllisyyden johtaa ajatuskulkujaan. Aalto loi aivan uuden tyylin kirjaston, mikä herättikin suurta kansainvälistä huomiota.

Tässä vaiheessa Aaltoa sanottiin funktionalistiksi, vaikkei hän koskaan tavoitellut täydellistä funkkista, vaan klassistisen koulutuksen saaneena säilytti traditionaalisia piirteitä omassa tyylilajissaan. Funktionalistinakin hän oli oman tien kulkija.

Funkkiksella oli Viipurissa kuitenkin huomattavia vastustajia. Aallon elämäkerran kirjoittaja Göran Schildt on kertonut, miten Alvar Aalto oli rohkeasti mennyt tapaamaan konsuli Eugen Wolffia, joka oli kerännyt nimiä kirjastosuunnitelmaa vastustavaan adressiin. Wolff oli kuunnellut sujuvaa ruotsia puhuvaa Aaltoa – Alvarin äitihän oli ruotsinkielinen – ja todennut: Tehän olette herrasmies, tämä muuttaa kaiken.

Kirjasto ei ehtinyt vanheta suomalaisena kirjastona, kun Viipuri talvisodan jälkeen menetettiin naapurille. Neuvostoaikana huolenpito oli heikonlaista; Aallon arkkitehtuurin kansainvälistä merkitystä ei ymmärretty eikä varmaan haluttukaan ymmärtää. Korjaustoimia toki tehtiin, mutta niitä vaikeutti se, että kirjaston piirustukset olivat Suomessa.

Tärkeätä tänä päivänä nähtävän lopputuloksen kannalta oli se, että jo 1980-luvulla muutamat neuvostoarkkitehdit näkivät rakennuksen arvon ja helpottivat suomalaisten ja muidenkin länsimaisten Aalto-harrastajien pyrkimyksiä saada lahjoitusvaroin aikaan välttämättömiä korjaustöitä. Idealisteina pidettyjen Aalto-aktivistien toimin ja lahjoitusvaroin asiat etenivät hitaasti, kunnes presidentti Tarja Halosen vetoomus kollegalleen Putinille sai aikaan jytkyn: Venäjän valtio myönsi kirjaston kunnostukseen 6 miljoonaa euroa.

Kun asia tuli julkisuuteen pari vuotta sitten, aloitti Alvariania ry:n (Etelä-Pohjanmaan Alvar Aalto – seura) hallitus pohdiskella Aallon Viipurissa ja Seinäjoella olevien kirjastojen välille kulttuurisiltaa.

Viipurin ainutlaatuinen kirjastorakennus, jota voidaan sanoa Aallon kirjastojen äidiksi, herättää edelleen suurta kiinnostusta ympäri maailmaa. Eikö olisi luonnollista ja hyödyllistä pyrkiä esiintymään maailmankuulun äidin kauniina tyttärenä? Alvar Aallon kirjastot tarjoavat mielenkiintoisen kulttuuriyhteyden nuoren, modernin Seinäjoen ja vanhan, jopa keskiaikaista kaupunkiarkkitehtuuria tarjoavan Viipurin välille. Junatkin kulkevat kaupunkien välillä nykyisin nopeasti.

Alvariania teki vapun jälkeen kulttuurimatkan Viipuriin. Kerroimme siellä kirjaston johtaja Elena Rogozinalle ja apulaisjohtaja Tatjana Svetelnikovalle aikeistamme. Emäntämme suhtautuivat ideoihimme iloisesti ja myönteisesti, vaikka selväksi käynyt resurssiriippuvuus Pietarista (Leningrad oblast) aiheuttikin heissä selvää pidättyvyyttä. Saimme heiltä myös kuulla, että Seinäjoen kaupunginkirjastokin on ollut yhteydessä.

Lupasimme, että Alvariania ottaa järjestettäväkseen Viipurin kirjastoa esittelevän näyttelyn Seinäjoella. Puhuimme ajankohdasta, jolloin oman Aallon kirjastomme korjaustyöt on tehty. 

 

Markus Aaltonen 
 

 

Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.

Kesäkuun kirjavinkki

Jaakon matkassa
Jaakko Selin, 2013

 

Jaakko Selin on toimittaja ja juontaja, joka on kirjoittanut mm. Matkaopas-lehteen ja Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Hän on myös juontanut Jaakko ja maailmanvalloittajat -tv-sarjaa. Hänet valittiin vuoden 2013 matkailuhenkilöksi.

Jaakon matkassa -kirjaan hän on koonnut Matkaoppaaseen kirjoittamiaan kolumneja, joita on rikastettu mitä sitten tapahtui –tyyppisellä tiedolla. Välitekstit vievät myös kronologisessa järjestyksessä olevia kirjoituksia eteenpäin sitoen ne yhteen.

Kirjan matkakohteet vaihtelevat läheisistä Kemistä ja Göteborgista eksoottisempiin Mauritiukseen ja Indonesiaan. Selin tapaa matkoillaan monenlaisia ihmisiä, mm. perhosten kieltä puhuvan pojan, Malesian Michael Jacksonin ja omaperäisen vuokraemännän, joka ei toimi aivan sovitun mukaan.

Selinillä oli jo nuorena palava halu matkustaa. Hänen isänsä matkusti työn puolesta ja toi tuliaisia sekä kuvakirjoja kohteistaan. Nämä ja vanhat maantiedon opetuksessa käytetyt taulut saivat nuoren pojan mielikuvituksen laukkaamaan ja näihin päiviin asti kestäneen matkustusinnon heräämään.

Kirja on nojatuolimatkailijalle tai matkalukemiseksi oiva teos, mutta saattaa pahentaa matkattomuuspahoinvointia.

Hanna Kotila

Kirjastoni

Kirjastoni

Pölyisten kilometrien tuoksu,
takaseinällä kuvakirjojen lempeät kannet,
villisian porsaalla on selässä viirut.
Myöhemmin opin, missä kaariutriot, jacklondonit, kolmetetsivät.

Aina tuttu, rauhallinen ääni
korkean lainauskoneen takana.

Englanninluokan perällä koivuvanerista pyhäkkö.
Oven takana Mustan tornin portilla, Carbonelin kuningaskunta,
yön maisemia, sadun polkuja,
pelon jokia, turvapaikkoja.

Maailman kasvaessa kasvoivat kirjastot,
hyllyrivien juoksu, vieraiden kielten sorina,
automaattien piippaus, bittien loppumaton avaruus,
kirjailijavieraiden säteily, sanomalehtien rapina.

Mutta ihme,
ihme on edelleen täällä.
Ovet toisiin maailmoihin,
kauheat, ihanat päähenkilöt,
hengästyttävät seikkailut,
sanat jotka kiihkeinä soivat yössä.

Ja miten kummallista,
jokin virhe ehkä,
hyllyssä kirjoja,
joiden kannessa minun nimeni.

Mervi Heikkilä

Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.

Kirjaston elokuvaillat

Seinäjoen Apila-kirjastossa päätettiin viime syksynä kokeilla asiakkaille suunnattuja elokuvailtoja. Ideaa testattiin aluksi Apilan 1-vuotissynttäriviikolla elokuussa näyttämällä Roberto Rossellinin klassikko Rooma – avoin kaupunki vuodelta 1945. Innostunut vastaanotto rohkaisi meitä jatkamaan elokuvailtoja lokakuussa, kun illatkin sopivasti pimenivät. Elokuvat valittiin kirjaston dvd-kokoelmista ja näytettiin videotykin kautta Apilan Jaaksi-salissa. Läheskään kaikissa kirjaston dvd-julkaisuissa ei ole esitysoikeutta, joten ihan mitä tahansa elokuvaa emme valitettavasti voi näyttää. Mielestäni esitetyt elokuvat kuitenkin edustivat mainiosti eri tyylilajeja, maita ja aikakausia.

Lokakuussa varsinaiset illat alkoivat Aki Kaurismäen modernilla klassikolla Kauas pilvet karkaavat (1996). Ennakko-odotusten mukaisesti Kaurismäen nimi veti varsin mukavasti yleisöä. Vielä suuremman suosion sai kuitenkin marraskuun valinta Roman Polanskin Carnage (2011) -  vaikka tässä vaiheessa ei vielä tiedetty, että Seinäjoen kaupunginteatterissakin esitetään oma versio Yasmina Rezan näytelmästä, mikä olisi saattanut saada aikaiseksi vielä suuremman yleisöryntäyksen. Kyseessä on ilkeä kuvaus siitä, kuinka ihmiset voivat melko pienestä asiasta saada aikaan elämää suuremman ongelman, ja käytöstavat unohtuvat täysin. Joulukuussa ihmiset taisivat olla jo valmistautumassa juhlan viettoon, sillä aikuisten romanttinen komedia Kerran vielä, Harvey (2008) ei saanut kerättyä Jaaksi-saliin aivan samanlaista väkimäärää pääosia näytelleistä Dustin Hoffmanista ja Emma Thompsonista huolimatta.

Tammikuussa palattiin kuitenkin taas mukaviin lukuihin, kun varsinainen elokuvahistorian merkkiteos F.W. Murnaun Auringonnousu vuodelta 1927 esitettiin. Mykkäelokuvan kauniille klassikolle osattiin Seinäjoella antaa sen ansaitsema arvo. Helmikuun amerikkalainen nykydraama Rabbit Hole (2010) taisi hiukan kärsiä lähes samanaikaisesta tv-esityksestä. Maaliskuussa vuorossa oli kovaotteinen rikoselokuva, Brad Pittin tähdittämä Killing Them Softly (2012), elokuvailtojen tuorein tapaus. Illat päätettiin huhtikuussa esitettyyn Pier Paolo Pasolinin raamatulliseen klassikkoon Matteuksen evankeliumi (1964). Oliko syynä lähestyvä pääsiäinen vai mikä, mutta elokuva keräsi ennätysyleisön ja kiitosta saatiin sen valinnasta. Hieno päätös kirjaston elokuvailloille!

Päivien pidentyessä jäätiin siis jo kesätauolle, mutta tarkoitus on jatkaa taas syksyllä laatuelokuvien parissa. Esitettävistä elokuvista ei vielä ole tietoa, mutta linja pyritään pitämään edelleen mahdollisimman monipuolisena. Nyt elokuvat painottuivat amerikkalaiseen ja eurooppalaiseen tuotantoon, ehkäpä ensi esityskaudella saadaan mukaan esimerkiksi aasialaista, afrikkalaista tai eteläamerikkalaista elokuvaa. Sitä odotellessa: elokuvantäyteistä loppukevättä ja kesää kaikille elokuvafaneille!

Yllämainitut elokuvat ovat lainattavissa kirjaston kokoelmista.

Jarkko Parkkinen

Toukokuun kirjavinkki

John Irving: Kaikki isäni hotellit.
Tammi, 1981.

Jos perheeseen kuuluu isä, jonka pakkomielteenä on perustaa hotelleja, lapset, joista yksi on homo, yksi rakastunut ärhäkkään, suorasanaiseen sisareensa, yksi lakannut kasvamasta ja yksi lähes kuuro, haiseva  Suru-koira, joka ei jätä perhettä kuolemansa jälkeenkään, moottoripyörällä ajava karhu sekä äiti, joka yrittää pitää tämän kaiken koossa, on selvää, että kovin arkisentasaista perhe-elämää on turha odottaa. Tapahtumien moninaisuutta lisäävät vielä laajenevaan perhepiiriin liittyvät henkilöt: inhimillistyvä Susie-karhu, Junior Jones, jonka mielestä kaikki siskot ovat kunnon tyttöjä, Freud, joka lähtee etsimään älykästä karhua - ja löytääkin sen -, sekä isoisä Iowa Bob, valmentaja, joka on päättänyt pysyä kunnossa ikuisesti – ja pysyykin, jos ei ikuisesti, niin ainakin loppuun asti.

Perheen matka kulkee hotellista ja maanosasta toiseen unelmien perässä, suru ja kuolema alati kannoilla. Irving kuljettaa tarinaa taiturimaisesti absurdiuden ja realistisuuden sekä mustanpuhuvan tragiikan ja ilakoivan komiikan välillä säilyttäen koko ajan mukana suurenmoisen lämmön ja hellyyden. Irvingin mukaan keino jollain tavoin selvitä mielettömässä maailmassa on huolenpito perheenjäsenistä ja läheisistä, vaikka aina sekään ei riitä. Toinen keino selvitä on uneksia uneksimasta päästyä, mutta myös hyväksyä se, että unelmat pakenevat, muuttavat koko ajan muotoaan ja toteutuessaankin ovat erilaisia kuin osasimme uneksia.

Kuvaamansa maailman eriskummallisuudella ja groteskiudella Irving tuo esiin todellisen maailman mielipuolisuuden, jolle mikään fiktio ei vedä vertoja.

Hannele Puhtimäki