Minun kirjastoni

Erinomaista, että otsikko voi tarkoittaa sekä yksikköä että monikkoa. Tässä se tarkoittaa monia.

Olen aina lukenut paljon kirjoja. Vaikka lapsuudenkotini oli vaatimaton, kirjakaappi siellä oli. Sen sisältöön kuului muutamia kirjoja, jotka vaikuttivat ja painuivat mieleenkin pysyvästi. Ylitse muiden Z. Topeliuksen kootut teokset, ensiksi kertomus- ja runokokoelmat Lukemisia lapsille sekä pian sen jälkeen tärkeimmät, Välskärin kertomukset ja muut historialliset romaanit, huipentumana mestarin vanhuudentuotantoon kuuluva Tähtien turvatit vaikuttivat varmasti ensin historian valikoitumiseen mieliaineeksi koulussa, sitten pääaineeksi yliopistossa ja lopuksi työuraan.

Kotikirjasto oli elämäni ensimmäinen tärkeä kirjasto. Melko varhain aloin erottaa siitä omat kirjani eri kirjastokokonaisuudeksi, jonka kirjat luetteloin. Lahjatoivomusteni kärjessä oli aina kirja. Omakin kirjasto karttui.

Omat kirjat eivät tietenkään riittäneet tyydyttämään lukuhalua, joka kiihtyi kansakoulusta oppikouluun siirryttyä. Kouluilla oli lainakirjastoja, ”lainastoja”, ja niitä käytin ahkerasti. Ne olivat tärkeitä kirjastoja mahdollistaessaan vaikkapa maailmankirjallisuuden tärkeimpien klassikkojen lukemisen iässä, jolloin muisti on parhaimmillaan.

Aivan uuden maailman avasivat yliopistojen tieteelliset kirjastot. On suurenmoinen elämys kulkea tieteellisessä kirjastossa, varsinkin historia-osastossa. Kirjaston ominaistuoksu ei ole niin vahva kuin arkiston, mutta onhan siinä sekin. Jyväskylän yliopiston oli ensimmäinen, Göttingenin toinen, Helsingin kolmas.

Vieläkin poikkean mielelläni tutuissa yliopistokirjastoissa aistimassa mennyttä, viime talvena Wienissä, toissa vuonna Göttingenissä. Helsingin kupolin alle tulee vielä joskus oikeaakin asiaa.

Iän, asuntojen koon ja tulojen kasvaessa pääsi vanha viettymys oman kirjaston kartuttamiseen vauhtiin. Ostin kiinnostavia kirjoja, sekä fiktiota että – varsinkin – faktaa. Kerran luetusta kirjasta on erittäin vaikea luopua, vaikka varsinkaan kaunokirjallisuuden puolella tulee erittäin harvoin luetuksi kirjoja uudelleen. Sama koskee useimpia tietokirjojakin. Jotenkin vasta silloin kirjan sisältö on otettu haltuun, kun se on paikallaan omassa hyllyssä.

Seinäjoen erinomaista kirjastoa olen käyttänyt aika vähän.  Nyt kun hyllytilan äärirajat ovat tulleet auttamatta vastaan, on otettava järki käteen.

Lukemisesta en tietenkään luovu. On vaikea kuvitella tablettien tai sellaisten sivuuttavan painettua kirjaa, vaikka lehtien puolella niin saattaa käydäkin. Siitä voin onneksi olla varma, että painettu sana väistyy, jos niin kerran tapahtuu, paljon myöhemmin kuin oma aikani.      

Kari Hokkanen    

Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.