Sunnuntaivieras Juha Koivisto

Pääkirjasto Apilan  syksyn ensimmäinen sunnuntaivieras14.9.2014 oli Provinssirockin promoottori Juha Koivisto. Hän suositteli alla olevia teoksia.

• Hunter S. Thompson: Better that sex
• Joseph Heller: Catch-22 : me sotasankarit
• Steven D. Levitt: Freakonomics
• Kurt Vonnegut: Äiti yö
• Philip K. Dick: Valis

Kuva: Jouko Hänninen

Syyskuun kirjavinkki

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen, Kuoriaiskirjat, 2014

Suomalainen scifi- ja fantasianovellistiikka kukoistaa – mutta paljolti pienilevikkisissä lehdissä tai verkossa. Onneksi parhaimmistoa kootaan välillä kansien väliin novellikokoelmiksi ja –antologioiksi. Yksi tällainen on Petri Laineen ja Anne Leinosen yhdessä kirjoittamista, aiemmin lehdissä julkaistuista novelleista koottu Kuulen laulun kaukaisen. Tätä kokoelmaa ei vaivaa antologioita usein häiritsevä epätasaisuus, vaan jokainen novelli on laatutavaraa.

Kuulen laulun kaukaisen on fyysiseltä kooltaan pieni, pehmeäkantinen ja sisältää vain viisi novellia. Spefinovellit ovat kuitenkin usein pitkiä, niin nämäkin. Kansi on mielestäni onnistunut, sen avaruuspukukuva johdattaa lukijan välittömästi oikean genren ääreen. Suurin osa novelleista onkin scifiä ja loputkin voidaan lukea spekulatiivisen fiktion lajikirjoon.

Aloitusnovelli Tänään kosketin maailmaa on vaikuttava ja kauhistuttava aloitus kirjalle. Se on novelli maata kiertävän avaruusaseman miehistön reaktioista, kun he katselevat maapallon tuhoutumista voimatta tehdä asialle mitään. Heti alusta lähtien on selvää, että kenellekään ei käy hyvin, mutta mikä on se nimetön uhka, joka saa aikaan hiljaisen, kauniin maailmanlopun?

 

Ässä on puolestaan kertomus supisuomalaisesta lentäjäsankarista, jonka haavoittumattomuus ja taituruus toisessa maailmansodassa saavat yliluonnollisia piirteitä. Novellin sotakuvaus on havainnollista ja uskottavaa, lukija voi suorastaan kuulla lentokoneet ja haistaa konehallin katkut.

Lumen kevät ja Kuulen laulun kaukaisen vievät lukijan ulkoavaruuteen, vieraiden elämänmuotojen ja lajien pariin. Lukuelämystä värittää ihana outous, mutta myös tunnistaminen. Kuulen laulun kaukaisen on peräti romanttinen tarina, joskin kielletyn rakkauden osapuolet ovat jotain muuta kuin ihmisiä. Mielenkiintoista on, että molempien tarinoiden yhteiskunnassa lisääntymistä säännellään tiukasti. Lumen kevät käyttää lisäksi nanobotteihin liittyviä kauhuskenaarioita taitavasti hyväkseen.

Kuvat eivät valehtele –novelli tapahtuu Neuvostoliitossa, ja siinä on vaihtoehtohistorian piirteitä. Puolueen virkamies Vasili Tupakov alkaa saada kummallisia kirjeitä, ja pikku hiljaa novellin tunnelma kääntyy hitusen kafkamaiseksi. Totuus on kuitenkin olemassa, tuolla jossain, ehkä Siperiassa.

Lisätietoa kirjoittajista:

Anne Leinonen: http://usvazine.wordpress.com/
Petri Laine: http://kosmoskyna.net/Arkisto/2004/2004-03/KKK_Laine.htm

Mervi Heikkilä

Tarkista kirjan saatavuus Seitti-verkkopalvelusta

 

 

 

Harmittaako kirjastotoimenjohtajaa?

Toimittaja kysyi minulta eilen, harmittaako, kun syöksytorven tiivisteestä on alkanut tulla vettä kirjaston välikattoon ja sen läpikin. No totta kai harmittaa. Onneksi kuitenkaan ei ole tällä tietoa vaaraa, että kosteudelle arat materiaalit pääsisivät kastumaan. Vuoto pitäisi myös olla suhteellisen helppo korjata.

Samassa yhteydessä toimittaja kysyi myös kirjaston pääovesta. Maalaisjärjellä ja jopa humanistijärjellä voisi päätellä, että 2010-luvulla pystytään yksi ulko-ovi korjaamaan niin että se on esteetön ja toimiva kovallakin käytöllä. Vakavasti puhuen uskon kyllä, että se vielä kuntoon tulee, vaikka korjauksen suunnittelu ja toteuttaminen onkin kestänyt todella kauan.

Mutta miten paljon harmittaa? Katselin teeveestä joitakin iltoja sitten pientä seitsemänvuotiasta tyttöä, joka oli saanut sodan pommituksessa sirpaleen niskaansa. Hän oli halvaantunut niskasta alaspäin, eikä pystynyt liikuttamaan käsiä tai jalkoja. Hän kyseli, miksei äiti ole tullut katsomaan häntä sairaalaan. Tytölle oli kyllä kerrottu, että äiti on kuollut, mutta vielä hän jaksoi päivästä toiseen odottaa. Se oli pysäyttävä dokumentti ja valitettavasti vastaavia lapsiuhreja on maailmalla vaikka kuinka paljon.

Niin että kyllä ovi ja vesi harmittavat, mutta eivät mitenkään kohtuuttomasti. Enemmän harmittaa esimerkiksi kuntatalouksien kehno tila Suomessa, ympäristömme tila ja syöpäsairauksien yleisyys, mutta eivät nekään juuri nyt niin hirveän paljon.

Mervi Heikkilä

Kirjavinkkipiiri 14.8.2014

Kirjavinkkipiirin syksy polkaistiin käyntiin 14.8. Ensimmäisessä piirissä oli hyvin väkeä, yli 10 innokasta kuulijaa. Anne Rätin vinkkaamia kirjoja lähti heti lainaankin. Alla on illan kirjalista, kirjojen saatavuuden näet Seitti-verkkopalvelusta.

Seuraavat kirjavinkkipiirit kokoontuvat pääkirjastossa 2.10., 30.10. ja 27.11. iltaisin klo 19.

• Hiltunen, Pekka: Vilpittömästi sinun, 2011.  Sysipimeä, 2012.
• McLain, Paula: Nuoruutemme Pariisi, 2014.
• Carlson, Kristina: William N. päiväkirja, 2011.
• Hall, Tarquin: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus, 2012. Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus, 2013.    Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus, 2014.
• Waters, Sarah: Vieras kartanossa, 2011.
• Flynn, Gillian: Kiltti tyttö, 2013.
• Byatt, A. S.: Riivaus : romanttinen kertomus, 2008.
• Vaahtera, Veera: Onnellisesti eksyksissä, 2012.  Rakkautta, vahingossa, 2013.
• Towles, Amor: Seuraelämän säännöt, 2012.
• Egan, Jennifer: Sydäntorni, 2013.

Elokuun kirjavinkki

Boris Hurtta: Lumen tuloa ei voi estää (1991)

Suomalaisen kauhukirjallisuuden laajuudella ei ole koskaan saanut hirveästi kehuskella. Tällä hetkelläkin se on aika minimissä, vaikka esim. scifi ja fantasia ovat vallanneet jo jalansijaa kotimaisten kirjailijoiden keskuudessa. Tilanne ei ollut kummempi 80–90-lukujen taitteessakaan, mutta pari sinnikästä kaveria ainakin yritti tehdä asialle jotakin. Kari Nenonen ja Boris Hurtta saivat kumpikin aikaiseksi pari kauhukirjaa ja kuulopuheiden perusteella ihan hyvin siinä onnistuivat. Ehkä näitä jonkinlaisiksi kulttikirjoiksikin voisi määritellä. Päätin kehujen perusteella tarttua ensimmäisenä Hurtan Lumen tuloa ei voi estää  –kirjaan vuodelta 1991, jota ennen Hurtalta oli jo ilmestynyt Elävien ja kuolleitten kesä (1990).

Mitään kovin omaperäistä tarinaa Hurtta ei toki ole kehitellyt mutta kliseisyydessäänkin varsin toimivan ja paikoitellen värisyttävän kertomuksen. Entinen huippu-urheilija Kaj Syysmaa lähtee syrjäiseen Maahiaisen kylään kirjoittamaan uutta kirjaa ja pakoon julkisuudelta. Ensimmäinen kirja oli kohukirja Syysmaan ex-vaimosta, ja nyt Syysmaa haluaa todistaa pystyvänsä kirjoittamaan muutakin. Maahiaisen kylässä vaikuttaa asuvan vain kaksi henkilöä, nuori ja viehättävä parantajanainen ja vanha höppänä opettaja, joka kuitenkin on talveksi muuttamassa kaupunkiin. Syysmaatakin varoitellaan, ettei kylään kannata talveksi jäädä asumaan, siellä nimittäin voi sattua kaikenlaista kummaa, eikä lumen tuloa voi todellakaan estää.  Ja kummia tapahtuu jo ennen talvea: Syysmaan koira katoaa metsiin, mökin ovella käy yön aikana kutsumattomia vieraita, mutta ketään ei näy, ja maan allakin tuntuu olevan jotain uhkaavaa. Lisäksi Syysmaan riesaksi saapuu myös vastenmielinen yksityisetsivä, joka on palkattu ottamaan selvää, missä mies piileksii. Saako Syysmaa kirjansa valmiiksi, onko metsissä ja maan alla jotain vaarallista vai onko kirjailija vain ajautumassa hulluuden syövereihin?

Kirjassa yhdistyy Stephen Kingin Hohto ja H.P. Lovecraftin Cthulhu-tarinat. Toki Hohtoa enemmän Lumen tuloa ei voi estää on nimenomaan Lovecraft-pastissi ja aivan onnistunut sellainen. Hurtta onnistuu luomaan kauhistuttavaa tunnelmaa, vaikka välillä tarina sympaattisella tavalla huvittaakin. Hurtta luo melko vakuuttavalla tavalla omaa suomalaista mytologiaa pelottavine muinaisjumalineen. Maahieszö ja Ezähiellö ovat hyvin lovecraftmaisia nimiä ja aivan yhtä ilkeitä kuin Cthulhu, Shub-Niggurath ja kumppanit. Syrjäinen suomalainen maaseutu on pimentyvine syysiltoineen passeli tapahtumapaikka kauhutarinalle, ja Hurtta kiristää taitavasti ruuvia loppua kohden. Kirja onnistuu koukuttamaan mainiosti, ja on harmi, että se on varmasti joutunut kärsimään ennakkoluuloista suomalaista kauhukirjallisuutta kohtaan jääden pienen piirin suosikiksi. Mutta onneksi ei ole koskaan liian myöhäistä löytää tällaisia vähemmän tunnettuja helmiä. Seuraavaksi pitänee tarkistaa myös kehuttu Kari Nenosen Ken kuolleita kutsuu.

Jarkko Parkkinen

Minun kirjastoni

Erinomaista, että otsikko voi tarkoittaa sekä yksikköä että monikkoa. Tässä se tarkoittaa monia.

Olen aina lukenut paljon kirjoja. Vaikka lapsuudenkotini oli vaatimaton, kirjakaappi siellä oli. Sen sisältöön kuului muutamia kirjoja, jotka vaikuttivat ja painuivat mieleenkin pysyvästi. Ylitse muiden Z. Topeliuksen kootut teokset, ensiksi kertomus- ja runokokoelmat Lukemisia lapsille sekä pian sen jälkeen tärkeimmät, Välskärin kertomukset ja muut historialliset romaanit, huipentumana mestarin vanhuudentuotantoon kuuluva Tähtien turvatit vaikuttivat varmasti ensin historian valikoitumiseen mieliaineeksi koulussa, sitten pääaineeksi yliopistossa ja lopuksi työuraan.

Kotikirjasto oli elämäni ensimmäinen tärkeä kirjasto. Melko varhain aloin erottaa siitä omat kirjani eri kirjastokokonaisuudeksi, jonka kirjat luetteloin. Lahjatoivomusteni kärjessä oli aina kirja. Omakin kirjasto karttui.

Omat kirjat eivät tietenkään riittäneet tyydyttämään lukuhalua, joka kiihtyi kansakoulusta oppikouluun siirryttyä. Kouluilla oli lainakirjastoja, ”lainastoja”, ja niitä käytin ahkerasti. Ne olivat tärkeitä kirjastoja mahdollistaessaan vaikkapa maailmankirjallisuuden tärkeimpien klassikkojen lukemisen iässä, jolloin muisti on parhaimmillaan.

Aivan uuden maailman avasivat yliopistojen tieteelliset kirjastot. On suurenmoinen elämys kulkea tieteellisessä kirjastossa, varsinkin historia-osastossa. Kirjaston ominaistuoksu ei ole niin vahva kuin arkiston, mutta onhan siinä sekin. Jyväskylän yliopiston oli ensimmäinen, Göttingenin toinen, Helsingin kolmas.

Vieläkin poikkean mielelläni tutuissa yliopistokirjastoissa aistimassa mennyttä, viime talvena Wienissä, toissa vuonna Göttingenissä. Helsingin kupolin alle tulee vielä joskus oikeaakin asiaa.

Iän, asuntojen koon ja tulojen kasvaessa pääsi vanha viettymys oman kirjaston kartuttamiseen vauhtiin. Ostin kiinnostavia kirjoja, sekä fiktiota että – varsinkin – faktaa. Kerran luetusta kirjasta on erittäin vaikea luopua, vaikka varsinkaan kaunokirjallisuuden puolella tulee erittäin harvoin luetuksi kirjoja uudelleen. Sama koskee useimpia tietokirjojakin. Jotenkin vasta silloin kirjan sisältö on otettu haltuun, kun se on paikallaan omassa hyllyssä.

Seinäjoen erinomaista kirjastoa olen käyttänyt aika vähän.  Nyt kun hyllytilan äärirajat ovat tulleet auttamatta vastaan, on otettava järki käteen.

Lukemisesta en tietenkään luovu. On vaikea kuvitella tablettien tai sellaisten sivuuttavan painettua kirjaa, vaikka lehtien puolella niin saattaa käydäkin. Siitä voin onneksi olla varma, että painettu sana väistyy, jos niin kerran tapahtuu, paljon myöhemmin kuin oma aikani.      

Kari Hokkanen    

Sarjassa alueen kirjailijat kirjoittavat aiheesta Minun kirjastoni / Minä ja kirjasto.

Heinäkuun kirjavinkki

Robertson Davies:
Viides rooli.
Tammi 1984.

Kun historianlehtori Dunstan Ramsay jää eläkkeelle, julkaistaan lehdessä tavan mukaan elämäkertakirjoitus, joka hänen mielestään on kuitenkin niin vähättelevä ja vääristävä, että hän haluaa kirjoittaa rehtorilleen ”oikean” elämäntarinansa.

Tarina saa alkunsa sattumasta, lumipallon osumisesta 10-vuotiaan Dunstablen eli Dunstanin sijaan pastorinrouvan päähän. Tapahtuma vaikuttaa kohtalokkaasti monen ihmisen elämään. Dunstanissa se saa aikaan syyllisyydentunteen, jonka lievittäminen ohjaa hänen toimiaan jatkuvasti.
Dunstanin ja hänen ystävänsä Percyn, lumipallon heittäjän, elämät kietoutuvat vastakohtaisuuksistaan huolimatta toisiinsa enemmän tai vähemmän kiinteästi. Pienestä Deptfordin kylästä Dunstan matkaa Euroopan sotatantereille ja myöhemmin pyhimysten tunnistus- ja kuvailuretkille ympäri maailmaa, jolloin hän sirkusseurueisiin tutustuessaan kohtaa uudelleen menneisyytensä.

Kanadalaisen Robertson Daviesin tuotanto on laaja ja kiitelty, mutta suomeksi siitä on ilmestynyt vain kolme teosta, joista Viides rooli ensimmäisenä. Davies kuvaa, kuinka erilaisin tavoin maailmaan voi asennoitua. Jokainen ratkaisee, suhtautuuko elämän tarjoamiin kummallisuuksiin sattumana, kohtalona vai ihmeinä. Vai onko kaikki omien tekojen seurausta, jolloin jokainen saa ansionsa mukaan? Davies on riemastuttava tarinankertoja, hyvin vakuuttava myös lukijaa huijatessaan.
Lukijan pohdittavaksi jää, onko Daviesin päähenkilön Dunstanin kirjoittama tarinakaan totuudenmukainen, vai onko se yhtä kuvitteellinen kuin hänen maailmankuulusta taikurista Magnus Eisengrimistä sepittämänsä elämäkerta.

Hannele Puhtimäki